Hyvää syntymäpäivää meille!

Pirulauta, että kissanpoikaa tutkitaan. Juuri kun lääkärikäynnistä oli sykkeet palautuneet, niin sitten ruvettiin jahtaamaan kakkapurkin kanssa! Kolmena päivänä peräkkäin tunkivat perässäni vessaan, ei edes asioitaan täällä saa enää rauhassa toimittaa. Sinne vaan tunkivat ja poimivat kakkapökäleeni purkkiin. Mutta minähän olen siinä mielessä helppo nakki, että keskityn yleensäkin enemmän noiden hiekkalaatikon reunojen peittelyyn, että poimikaa ihan rauhassa sitten vaan!

Pari viikkoa odoteltiin, että onko meikäläisellä giardiaa tai jotain ihmeen loisia, mutta olisinhan minä nyt sen voinut ihan suoraankin ilmoittaa, että ei tietenkään ole, puhdas olen kuin pulmunen.

Saisinko hetken rauhaa kiitos?!

Ei sokeritautia, ei ongelmia munuaisissa, ei kilpirauhasissa vikaa, mutta perhana, väittävät, että olen ALLERGINEN. Mitä pirua se sitten tarkoittaa?! No ainakin sitä, että meikäläisen ruokavalio koostuu tätä nykyä pelkästään peurasta ja herneestä. HERNEESTÄ? Mikä kasvissyöjä kissa muka on? Ei sitten kyllä mikään! Kakankin se muutti VIHREÄKSI. Mutta ilmeisen hyvää siinä ruoassa se peura on, koska kyllä minä sitä popsin, enkä edes kovin paljon yrittele muiden kipoille. Sitä tässä nyt sitten vissiin pari kuukautta napostellaan ja sitten on tiedossa uusi verikoe. En ole varma, aionko suostua.

Chillailen nykyään ihan iisisti niin kuin tässä käsinojan päällä.

Olen kuulemma palautunut lähes omaksi suurisilmäiseksi itsekseni, enkä enää juo ja syö koko ajan, kakkani on vihreää ja pissani ovat lähes normaalin kokoisia, joten ehkä tästä kidutuksesta on jotain hyötyä ollut. Onhan oloni ehkä hiukan rauhallisempi, eikä mahaani kovin paljon enää polttele. Tosin kyllä minä vielä välillä oksentelen, ja sitä ne aikovat kuulemma vielä tutkia. Eläinlääkärin mukaan voisi tutkia haiman. Kuinka paljon sisuskaluja yhdestä kissasta löytyy! Että minulla muka mahakatarri, vaikka en yhtään ole oluen enkä edes makkaran perään.

Sitä paitsi minä ja velipoika täytetään tänään 6 vuotta! Saa onnitella! Vastaanotto on täällä vaatekaapissa klo 15-18.

Villi ja vapaa

Olen luotu kulkemaan...

Eivätpä tienneet, mihin kierteeseen itsensä pistivät, kun keskellä helmikuun pakkasia kaivoivat valjaani kaapista. Vaikka kai niitä vaarallisempiakin kierteitä voisi olla kuin yhden kissan ulkoilutuskierre, olen vähän sitä mieltä. Talvella, kun olin vielä tottumaton eikä ollut ihan tuoreessa muistissa tuo ulkoilun tekniikka, olin aluksi vähän arka, mutta eipä minua enää haittaa naulapyssyt, tiellä kulkevat ihmiset, naapurin Rolle eikä edes ampumaradan haulikko. 

Eivätkä varsinkaan vesilätäköt! 

Minähän vallan ulkokissaksi rupeaisin, mutta eivät nuo taida sellaiseen suostua. Pelkäävät, että auto ajaa yli, joudun tappeluun naapurin kanssa tai että minut vie mennessään huuhkaja. Ei ehkä ihan aiheeton pelko, sillä kyynpoikasen kanssa olin tässä jo joutua kuonot vastakkain. Täytyy myöntää, että sen kohtaamisen olisin kyllä voinut hävitä. Joten ihan tyytyväinen olen keltaisiin valjaisiini, vaikka vähän ne tuota petoeläimen saalistuselämää haittaavat.

Yhtenä päivänä niistä irti luikertelinkin, kun oli hihna jäänyt kiinni jonnekin penkin kulmaan. Siinä aikani rimpuilin, mutta eipä kukaan auttanut. Päätin sitten irtautua kahleista. Kakkonen tuli lujaa perässä tai oikeastaan se hiipi, mutta sen verran pelästyneeltä se näytti, etten sillä kertaa viitsinyt sen pidemmälle vaan pysähdyin odottamaan. 

 Tuolla naapurin puolella olisi kyllä enemmän ruohoa syötävänä...

 No ehkä täältä edes pari puolukkaa tulee.

Perhana, en ymmärrä, kiviä ovat kantaneet pihasta koko kevään ja sitten yhtäkkiä kipataan kuorma-autollinen lisää??

Nykyään istun vähintään tunnin päivässä ovelasti eteisen oven pielessä kaapin ja seinän välisessä kolossa ja vaanin jokaista ovenavausta. Usein onnistunkin livahtamaan tuulikaappiin säärien, polvien, kauppakassien, sanomalehtinippujen ja roskapussien ali, yli tai välistä. Se on sitten arpapeliä, millä tuulella sattuvat olemaan, että pääsenkö ulos asti. Naukunani värinä ja sävellaji alkavat joka tapauksessa olla kohdillaan, koska keskimäärin kolme kertaa päivässä nuo valjastavat minut pihalle.

 Siitä huolimatta toisinaan on turvauduttava kovempiin otteisiin eli fyysiseen kiristykseen ja kakkosen leipätyön sabotointiin.  

Paavo ja lääkärissäkäynti

Minnekäs niitä ilmoituksia eläinten huonosta kohtelusta saikaan tehdä? Valvira? Evira? Joku I.R.A se oli. No semmoseen sitten ilmoitus yhdestä eläinlääkäristä ja mielestäni näistä kahdesta myös valitukset tai ainakin syytteet avunannosta.

Pahaa aavistamatta lepuuttelin tässä tyynyn päällä.

Arvelin jotain olevan tapahtumassa, kun nämä kaksi kuiskuttelivat, katsoivat kelloa ja minua vuoronperään ja kävivät vähän kovaäänistä sanailua. Kakkonen hiukan ahdistuneena (se muuten on jotenkin kyllä sellainen perusilme tuolla kakkosella. Otsalla, kulmakarvojen välissä, on jatkuva ryppy, kun joku asia painaa. Tai jos ei juur nyt paina, niin ainakin voisi painaa tai viimeistään huomenna painaa), ja ykkönen yritti esittää huolettoman välinpitämätöntä, vaikka tarkkana poikana huomasin kyllä, ettei se rentous tällä kertaa ollut ihan aitoa. Mutta jos olisin tiennyt, mitä nämä puuhaavat, niin olisin kaivanut kynsilläni huolirypyt irti ja iskenyt kulmahampaani rouva huolettomuuden ahteriin! Ne nimittäin veivät minulta ruuat! Niin, ruuat! Jou duud!! Olin normirutiineihin tottuneena matkalla raksukupille tasan oikeaan raksuaikaan (joka on kellonajasta riippumatta aina), mutta eipä tipahdellut raksuja. Katseltiin vain rannekelloa ja puhuttiin jotain kahdestatoista tunnista! Sitten ne pokkana antoivat muille ruokaa, jättivät meikäpojan lipomaan tassujaan ja painuivat petiin. Kysyn vaan, että kuinka julma on ihminen, kun voi mennä nukkumaan, vaikka kissanpoika on nälissään vieressä, mitä?!

Raksuaika. Meikäläisellä on vähän reilumman kokoinen kippo.

Ja tämä oli vasta kaiken kidutuksen alkusoittoa! Aamuyöstä viiden korvilla, kun nälkiintyneenä viimeisillä voimillani yritin anella yhtä, pientä, pyöreää raksua, nämä siat lukitsivat minut kanssaan makkariin. Ei siis raksuja, eikä edes vessaa! Jos ei nälkä olisi sumentanut ajatustoimintaani, niin olisin varmaan kostoksi käynyt lirauttamassa herrasväen sängylle, mutta en tajunnut. Sitä paitsi nukahdin siihen pää tyynylle, peiton alle, mutta noin periaatteessa olisi kyllä pitänyt.

Aamusta sitten meikäpoika viskattiin poksiin ja kannettiin auton takapenkille. Se se vasta on pelottava paikka. Ensimmäinen kaksi metriä auton kyydissä menee suht kivuttomasti, eihän tässä mitään vauvoja olla, mutta kymmenen metriä alkaa jo olla liikaa. Siinä kohtaa on syytä varmuuden vuoksi kajauttaa pari naukunaa ilmoille, että kuski varmasti pysyy hereillä. Olen kyllä lukenut, mitä jälkeä tulee, jos kuski nukahtaa rattiin. Sadan metrin jälkeen hälytysmerkkejä onkin syytä antaa jatkuvalla syötöllä ja mielellään koko 35:n kilometrin matkan ajan. Virkeältä kyllä näytti tuo ykkönen, kun perille päästiin, suorastaan hyperaktiiviselta, vaikka sormet etuniveltä myöden korvissa olivatkin.

Eläinlääkäriin siis jouduttiin, mutta kaiketi enemmän sen vuoksi, kun olen näin komea äijä. Nimittäin sieltä saapui naispuolinen lekuri, joka ei meinannut saada näppejään millään meikäläisestä irti. No ymmärtäähän sen, ei joka poika ole itseään tällaiseksi saanut treenattua. Siinä tarvitaan raksuja, raksuja ja raksuja.

 Minkäs sille voi, että on komea.

Rouva siveli ja käpälöitsi ja piteli niin tiukasti kiinni, että meinasi jo ruveta ahistamaan ja sitten puhui jotain ultrasta ja rauhoittamisesta. Kyllä naiset on ovelia, ensin silitellään ja leperrellään ja sitten isketään piikki ahteriin. Ei vaan tiennyt, kenen kanssa on tekemisissä, hah! Kun lekuri tuli kymmenen minuutin päästä takaisin valmiina operaatioon, meikäpoika käveli rauhassa rouvaa vastaan. Yksi rauhoituspiikki mihinkään tehoa, ne on lapsia varten ja ehkä Kehveliä. Tosin aika liukkaasti se toinenkin piikki siihen kankkuun upposi sen jälkeen, kun lekuri totesi ihmetellen, että ”mitäs täällä vielä pystyssä patsastellaan, sehän sitkee otus on”. On on, mutta ei sekään sentään toista piikkiä kestä. 

Hämärä muistikuva on karvatrimmeristä, ultraäänikojeesta ja parista neulanpistosta. Kun taju alkoi hiljalleen palata, sain lämpimän fleecen ympärilleni ja kyydin kotiin. Luotin tällä kertaa siihen, että ykkönen pysyy matkan ajan hereillä ja jätin ulvonnat sikseen. Sitä ehtisi sitten myöhemminkin. Kotosalla oli vähän sellainen fiilis kuin olisi juhlinut vapun, juhannuksen, uuden vuoden ja synttärit samaan aikaan. Jalka ei pitänyt, ruoka ei maittanut ja laatta lensi. Mutta se oli vielä aika pientä verrattuna siihen, kun huomasin, että ultraa varten meikäpojan mahakarvoja oli ajeltu! Kaksi pientä karvatonta länttiä munuaisten kohdalla ja yksi isompi karvaton läntti virtsarakon kohdalla. Arvatkaas, minkä kuvion se tekee??! On se noloa, iso raavas kissa, jolla on Mikki Hiiri mahassa!!

 Pakko painaa Mikki Hiiri tyynyä vasten, ettei kaverit nää...