Vapautta vai turvaa?

Sitä on nyt sitten täällä kovasti oltu murheellisia ja epätietoisia naapurin Elmerin kohtalosta. Ja onhan se nyt sanoinkuvaamattoman kamalaa, jos Elmeri ei enää takaisin tule. Ei sillä, että Elmerin kanssa olisi koskaan päästy nenuja hieromaan yhteen tai korvantaustoja pesty, saatikka hännänalustoja haisteltu, mutta tiukasti sitä on ikkunan molemmin puolin pidetty tuijotuskilpailuja. Elmeri kyllä siinä mielessä oli yksi meidän laumasta. Ja mikä lauma tämä nyt enää on, vaivaisella neljällä kissalla?! Ei mikään.

Tuijotuskilpailu Elmeri vastaan me

Nuo nuoremmat on vähän olleet välillä karheita, kun Elmerillä on mukamas ollut enemmän oikeuksia. Niiaina, sanois tuon ykkösen liki satavuotias mummukin. Oikeudet ne oli minullakin aikanaan, kun ulkona liikuin vapaana, ja mitä siitä seurasi? Kolmen päivän pakotettu paasto, puoli kiloa metallia murskaksi potkaistuun reisiluuhun, kasa tikkejä ja lautasantenni päähän. Että tänks vaan oikeustaistelijat! Eroan yhdistyksestä, jos saan tilalle turvallisuutta.

Sitä paitsi, mikä hinku noilla tuonne ulos on? Siellä on liian kuuma tai liian kylmä, ainakin liian kuivaa ja jos ei, niin liian märkää, liian tuulista, liian seisovaa ilmaa, liikaa ötiäisiä, liikaa käärmeksiä, liikaa sitä ja liian vähän tätä. Ainakin jos noita kahta hännätöntä kuuntelee. Ja sinne sitten olisi pakko päästä?! (Ja siellä nuo kaksikin nykyään aina ovat. Ostaisivat teltan ja jättäisivät talon suosista meille).

Mikä voisi olla mukavampaa kuin sisätiloissa loikoilu varsinkin nyt, kun tilaakin on enämpi kuin siinä kaupunkikuutiossa. Nuorempana tietty riitti jonkinlainen koppi, jossa asustaa, kunhan oli katto pään päällä, mutta näin vanhemmalla iällä sitä osaa arvostaa tilaa ja kunnon kodinhoitohuonetta. Varsinkin, kun sinne paistaa mukavan lämpöisesti aurinko aamuyhdeksästä viiteen iltapäivällä.

Tuo Kehveli se vaan tuppaa seuraamaan iholla kiinni koko ajan, ja välillä Paavokin lakkaa istumasta keittiössä banaani päässään ja tulee chillailemaan, joten silloin tällöin on vähän ruuhkaa. Mutta vanhimman oikeudella aina välillä heitän lapsoset lattialle ja grillaan itseäni oikein kunnolla. Ensin toinen kylki, sitten vatsanalus, toinen kylki....

Ja kyllähän täältä talosta löytyy kaikenmoista tutkailtavaa. Siitä nuo kaksi pitävät huolen. Tänne raahataan välillä kaikenlaista uutta lootaa ja laatikkoa. Oletan, että sellaiset hommataan tänne ihan meitä varten. Tämän viimeisimmän ostoksen ylälaatikkoon on kyllä sitten laiteltu sellaisia postilaatikosta löytyneitä papereita, joita siirrellään punaisesta muovitaskusta keltaiseen muovitaskuun, tuskaillaan summista ja todetaan, että meille ei sitten enää paljon virikkeitä osteltaisi. Ainakaan ihan tämän hintaisia. Aijaa! Autotalli on pullollaan pyörää, suksea ja jääkiekkovarustetta, mutta meille ei enää lipaston lipastoa?! Täytyypä teroitella tarpeen tullen kynnet tuohon kukalliseen tapettiin.

Tänne toiseen laatikkoon ne laittavat kaikenlaisia piuhoja ja elektronisia laitteita. Sitten ne menevät ympäri taloa ja tiuskivat, että missä se ja se laturin piuha on. Joku kämmi tuossa evoluutiossa on kyllä ihmisen kohdalla tapahtunut... Enkä minä kyllä auki jättäisi niitä laatikoita, joissa johtoja on. Kaikkihan sen tietävät, että Paavo, meidän oma bio-/ongelmajätemyllyhän ne sieltä käy nälissään syömässä poikki. Ja sitten taas mennään ympäri kämppää ja voivotellaan, että kuka ne sinne laatikkoon jätti ja kuka jätti laatikon auki ja loppupeleissä syyttävät sormet osoittavat jo allekirjoittaneeseenkin.

Täh! Jaa mää vai??!

Kaiken kaikkiaan, elämä on tässä talossa ihan mallillaan, vaikkei ulos pääsisikään. Kunhan nuo kakarat vähän kasvavat, niin ehkä niillekin asia paremmin valkenee. Tai sitten ei.. Sitä odotellessa on aina hyvä vetäistä pikku tirsat. Kehveli kyljessä tietenkin.

Ulkoilun teoriaa ja kenttäkokeiluja

Meillä on vähän surkeat ajat, kun naapurin Elmerin on napannut kettu tai sitten on auto ajanut päälle. Ei ole yli kolmeen viikkoon Elmeri tullut meidän takapihalle meitä moikkaamaan, vaikka joka ilta ollaan kovasti odoteltu. 

Yhtenä aamuna kakkonen  ajoi aamulla Tampereelle ja näki bensa-aseman edessä maantiellä Elmerin näköisen mytyn, mutta ei se kuulemma ollut Elmeri. Kakkonen on pitänyt meteliä, että eivätkö ihmiset välitä kissoistansa, kun päästävät ne vapaina vaeltelemaan. Ja sitten se on ollut tuohtunut, kun täällä meidän uudessa asuinpaikassa ihmiset tuppaavat olemaan sitä mieltä, että aina ne kissat on siellä navetan ylisillä hiiriä pyydystelleet ja asiaan kuuluu, että vahinkoja sattuu. Mutta harvallapa enää mitään ylisiä omakotitaloissaan on, joten huono selitys. Ja kuulemma ovat vielä sitä mieltä, että valjastelu ei ole kissalle sopivaa hommaa. Tuo Tassu on ihan elementissään ulkona valjaissa, ei sitä pitele mikään, saa pyydystää päästäisiä ja pikkuötököitä polun varsilta ja kiipeillä puissa. Kun se tulee sisälle, se syö ruokakipon tyhjäksi ja vetäisee neljän tunnin tirsat päälle. Että ei näytä siltä, että vahinkoa tekisi.

Esimakuahan minäkin tuosta puuhasta alkukesästä sain. Kylliksi helteen paahtamissa sisätiloissa loikoiltuani ajattelin kokeilla uudelleen. Valitsin tällä kertaa yksinkertaisemman strategian ja pingoin kuin satasen suoraa kodinhoitohuoneen poikki avoimesta ovesta ulos. Mitä kuvittelivat? Että pysähtyisin siihen kynnykselle niin kuin Sallo ja Kehveli? Tai että tuo pikkuisen keskimääräistä painavampi vatsani olisi vauhtiani hidastanut? Pistin porukan juoksemaan taloa ympäri, kun tutkin, mitä kaikkia hauskoja kuistinalusia ja terassinaluskoloja pihalta löytyykään. Mutta on se kumma, että lopulta käy aina huonosti ja kiinnihän sitä jää. Aina menee kissanpoika johonkin halpaan, kun sokeasti luottaa ihmiseen! Sitten hoksasin, että voisihan sitä yrittää pihalle ikkunan kautta. Tai ainakin vähän pelotella noita, jotka tuolla muina naisina grillailevat pihalla.

Bööööö!!

Antoivat sitten vihdoin periksi. Sain ylleni Tassun valjaat, ja tällä kertaa maharemmiäkin löysennettiin niin, että sain valjaat päälleni ihan oikein. Aika reteesti minä poika hetken varpaita ruohikossa nosteltuani suuntasin suoraan autotallin nurkalla kököttävän autonrengaspinon luo, että missä se tunkki oikein luuraa.

 Katsokaa, miten hienosti osaan pitää valjaita!

Vau mitä äijien romuja täältä löytyy!

Luulen, että otan tämän ulkoilun harjoitusohjelmaani, koska kannattaahan bodauksen vastapainoksi vähän aerobistakin liikuntaa harrastaa!

Kunpa se Elmerikin sieltä tulisi kotiin, niin voisin kertoa, että ei tämä valjastelu hassumpaa ollenkaan ole.