Muistattekos meikäläisen viimekeväisen lekurikeikan? Sen, jossa viekkaudella ja vääryydellä tatuoitiin komeisiin vatsakarvoihini Mikki Hiiren kuva? Jep, poikihan se sitten kesän aikana monenmoista ongelmaa, vaikka ajattelin yhden tuollaisen keikan riittävän mainiosti useammalle vuodelle. Kesäkuun ollessa juur parhaimmillaan, tuo ykkönen jahtasi meikää pitkin kämppää, sulloi boksiin ja lähti jälleen kuljettamaan auton takapenkillä kohti tuntematonta päämäärää. Hiukan kyllä pelotti, koska kakkonen ei lähtenyt laisinkaan mukaan pitämään puoliani ja ykkösen tiedän olevan jokseenkin kovakourainen, ellen jaksa tai viitsi olla yhteistyöhenkinen. Aika harvoin jaksan.
Summer in the city
Sinne saman naislääkärin hoiviinhan se tie vei. Pikkuhiljaa alan uskoa, että ykkönen sen reitin jo tuntee ja osaa tiukoissa kurveissa varoa, mutta varman päälle otin ja annoin taas äänimerkkiä. Se on muuten kuulkaa villi ilme tuon ykkösen silmissä, kun 35 km:n matkan ajan kuuntelee varoitusmerkkejä. Luulisin sen ilmeen johtuvan kunnioituksesta ja rakkaudesta, siitä että joku jaksaa huolehtia hänenkin turvallisuudestaan. Noh, sehän nyt on luontaista tällaiselle kentlemannille.
Lääkäri se kovasti taas käpälöitsi, halaili ja paineli, mutta oli viime kerrasta sen verran oppinut, ettei uskaltanut ottaa karvatrimmeriään esiin. Eikä kyllä olisi kannattanutkaan, meidän porukka nimittäin viime kerrasta viisastuneena opetteli vastaisuuden varalle muutaman kunnon sidontaotteen. Olis tullut lekuri äkkiä kietaistua stetoskooppiinsa, jos olisi vielä trimmerillä leikkinyt.
Judoharkat
No ei leikkinyt ei, mutta halusi verikokeen, ja parin yrityksen jälkeen hoitaja halusi hupun. Siis minulle. Päähän. Hupun!! En sunkan minä mikään metsästyshaukka ole!! Suuntavaistohan siinä meni, kun silmät ja korvat peitettiin, en tiennyt mihin suuntaan kannattaisi tassulla sohia, joten päätin ensin sohia joka suuntaan, ja kun en mihinkään osunut, niin sitten olla vallan sohimatta. Ei auttanut sidontaotteiden opiskelu, täytyy seuraavaksi ruveta ninjaa leikkimään.
Maailman taas valjettua kuulin jotain verikokeesta ja lääkeaineista, joita pitäisi antaa kaksi kertaa päivässä ellei peräti kolme, tunkea liuosta ruiskuun ja antaa aina ennen ruokaa. Kuulemma mahakatarri tai koteloitunut vierasesine mahassa. Ykkönen ja kakkonen epäili, että jokunen metri syömästäni joululahjanarusta olisi halunnut jäädä paksusuolensolmuuni majailemaan, mutta kuulkaa uskokaas pois: yhtä monta metriä sitä tuli toisesta päästä ulos kuin meni toisesta päästä sisään. Kuinka moni teistä muuten on kakkinut lahjanarua? En suosittele, varsinkaan jos lahjanaru on kiharrettu.
Piilossa äitin selän takana
Koko kesähän se sitten meni niin, että meikäläistä lääkittiin, lääkittiin ja lääkittiin. Ja kuten jo yllä mainitsin, ihan kovin yhteistyöhaluinen en jaksanut olla. Ensin tehtiin niin, että kakkonen piti meikää sylissä ja ykkönen tunki ruiskua suuhun. No aika äkkiä tehtiin vaihto, eihän se kakkonen minua pideltyä saa ja ykkösen otteet taas olivat sellaiset, että ruisku meni heilahtamalla kitarisoihin asti. Jotain rajaa! Kakkoselta se ruiskun käyttäminen onnistui vähän lempeämmin, mutta herraduudelis sentään, millä otteilla tuo ykkönen meikää piteli. Ei kuulkaa pahemmin henki kissanpojassa pihise, kun nappaa syliinsä ja pitää paikoillaan! Ihan uskon kuulleeni kertaalleen murtuvien luiden ratinaa, mutta taisivat ennemmin olla ilmavaivoja.
Ykköstä opettelin siis juoksemaan karkuun aina, kun näin sen laittavan litkuja ruiskuun. Yleensä sitä kannattaa paeta aina muutoinkin, varmuuden vuoksi.
Lällälläää, ettepäs löydä
Yhden tällaisen kerran aikana loikkasin kakkosen syliin, jonne päätin jäädä turvaan, ja sopihan se sille oikein mainiosti. Kymmenen minuutin jälkeen kätensä tosin alkoivat täristä, veikkaan sen johtuneen liikutuksesta. Eihän sitä ihan joka tyttö saa meikäläistä noin kauan lähellään pidellä. Vartin päästä liikutus oli levinnyt jo koko vartaloon, ja pelkäsin, että kauttaaltaan tärisevä mimmi tipauttaa meikän kivikovalle laattalattialle.
Liekö turvallista. Mutkallehan tässä menee...
Ykkösellekin tuli vissiin joku mustasukkaisuuskohtaus niin, että se ryntäsi kädet ojossa tarrautumaan komeaan turkkiini, mutta ehei, en minä joka tytön syliin mene, enkä varsinkaan tuon Mengelen jälkeläisen. Noup! Päätin siis siinä vaiheessa liueta kakkosen hellästä syleilystä ja livahdin sohvan alle jemmaan. Sinne eivät pääse kumpikaan, vaikka kuinka tuo kakkonen pienikokoinen olisikin. Ykkönen tosin kerran haki jonkun jumppakepin eteisestä ja rupesi sillä huitomaan. Mokoma eukko, katsoisi vähän peiliin, niin rouva näkisi, että hänen kannattaisi sillä jumppakepillä tehdä jotain ihan muuta.
Sohvan alla levähtäessäni ihmislapsen julmuus tuli taas oikein kunnolla esiin. Ykkönen, ja kakkonenkin, hakivat raksukupit olohuoneen lattialle ja pistivät tarjoilut pystyyn. Kehveli, onneton rimpula, söi niin kuin ei ennen olisi ruokaa nähnytkään, ja meikä on jumissa sohvan alla! Jos jäät sohvan alle, tuo riisitautinen syö kaikki, jos lähdet sohvan alta, joudut julmiin eläinkokeisiin ja syömään taas sitä pahanmakuista litkua. What can a little cat do?
Syödäkö vai eikö syödä...
Muutenkin tämä on ollut tällaista omituista aikaa tämä meikäläisen sairastaminen. Mies on hiukan obeesi ja karmea on sirkus ympärillä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti