Paavon salakapakka

Oli synkkä ja myrskyinen yö. Kieltolaki oli vielä voimassa, ja valtakuntaan perustetut  puritaaniset raksuseurat toitottivat vehnättömien ja rasvattomien raksujen puolesta. Kaikkialla, missä kissoja kokoontui, siellä raksuseurojen saarnaajat moralisoivat ja pelottelivat tulevasta tuhosta: ”Lentääpi laatta, ei kestä maksa, tuhoon tuomittu on munuainen!”

 

Paavo the Man kuljeksi pitkin tutuksi tulleita hämäriä nurkkia keittiön ja olohuoneen laitamilla etsiskellen raksutrokareita. Tiedossa oli, että niitä vielä saa, kunnollisia rasvaisia vehnäraksuja. Aina kaksijalkaisten ilmaantuessa näkökenttään Paavo kiepahti olohuoneen tuolin alle ja odotti varjoisessa piilossaan, kunnes vaara oli ohi. Ei ollut näinä aikoina helppoa kissoilla, jotka mielivät kunnon herkkuja, rasvaisia ja muhkeita vehnäisiä raksuja. Huhu kuitenkin kiersi, että uutta lastia odoteltiin, näinä päivinä sellaisen pitäisi saapua. Mutta varovainen oli oltava, raksupoliisit kyttäsivät trokareita ja ratsasivat salabaareja kautta valtakunnan, aina saunalta pikkuvessaan asti. 

 Muina kissoina...

Sitten vihdoin ovikello soi ja postilähetti odotti oven takana iso paketti kainalossaan. Paketin kyljessä komeileva nimi, ZooPlus, kertoi raksujen saapuneen. Paavo siirtyi kakkosen perässä tuulikaapin tuolin alle seuraamaan lähetyksen kuittausta muina kissoina ja taisteli kaikin voimin pitääkseen häntänsä kurissa. Tarkempi kaksijalkainen olisi tajunnut hännän sojottamisesta kohti taivasta, korvien huuhkajamaisesta asennosta ja viiksien hienoisesta värinästä, että jotain outoa, jotain kiellettyä oli meneillään... Kun lajitoverit tungeksivat ympärillä ja ykkös-kakkospariskunta kuljetti lähetin tuomaa laatikkoa kohti keittiötä, Paavo tarkkaili tapahtumia kauempaa ja painoi tarkasti mieleensä jokaisen paketissa olleen pienemmän laatikon sijoituspaikan. Märkäruoka meni alalaatikkoon. Hyvä, sillä ei ole niin väliä, ja reelinkilaatikko olisikin pahimpia avattavia. Suuri terveellinen, vehnätön Power of nature -säkki  meni eteisen kaappiin, mutta NE raksut, niiden loppupaikaksi tuli keittiön alakaapin alahylly. Ei ehkä parempi onni olisi voinut olla. Kaapin jäykät saranat olivat pienen pieni haaste, mutta ei mahdoton komealle kollille, joka oli tunnettu häntäheikki kirjastohuoneen kuntosalilla. 

Jossain on rasvaraksun haisu

Täällä mitään baaria ole...

Illan tullen ykkönen ja kakkonen suorittivat iltarutiininsa. Kakkonen ruokki lauman, myös Paavon, mutta vain vähärasvaisilla raksuilla, ja hoiti yöksi pöydälle annokset vehnätöntä märkäruokaa. Ykkönen kävi lukitsemassa ovet, napsautti päälle hälytykset ja siivosi hiekkalaatikot. Tämän jälkeen talon valtasi vihdoin hiljaisuus, ainoastaan ykkösen kevyt kuorsaus ja kakkosen korvatulppien korvaan tunkemisen kahina  kuului makuuhuoneesta, kun Paavo the Man katsoi hetkensä tulleen. Vilkuilu vasemmalle ja oikealle, ettei ainuttakaan pyhäkoulun kiitettävin arvosanoin suorittanutta lajitoveria ollut hereillä, sitten äänettömästi kiepaus selälleen keittiön laattalattialle ja raksubaarin oven kimppuun. Hetken taistelu ja ovi antoi periksi. Siellä se oli, kielletty hedelmä, iso säkki rasvaisia raksuja!! 

 Livahdus salakapakkaan

Näin kului viikon päivät, kunnes ykkönen ja kakkonen alkoivat ihmetellä aamuisin lattialta löytyneitä pieniä oksennuksia, Paavon makoilua kaikessa rauhassa sohvalla aamuisin, kun aamiaisen aika koitti, sekä Paavon punnituksen lukemia, jotka hitaasti mutta varmasti päivä päivältä ja gramma grammalta näyttivät enemmän. Eräänä yönä se sitten tapahtui. Hiukan liian varmaksi yöllisistä toimistaan muuttunut Paavo the Man juhli salakapakassaan aamuyön pimeinä tunteina, kunnes yhtäkkiä pillit soivat, keittiön valonheittimet kohdistuivat suoraan kaappiin ja kapakan väki juoksi äänekkäästi edestakaisin. Ratsia! Kaapin ovi aukesi, ykkönen ja kakkonen seisoivat oven takana ja valot loimottivat suoraan  silmiin! Koko kaappi ratsattiin, rasvaisten raksujen pussi nostettiin ulos kaapista ja pussin auki revitystä kulmasta raksut levisivät pitkin keittiön lattiaa.

Paavo the Man suunnitteli hetken yrittävänsä lattialle irtoraksujen poimintaan, mutta näki sitten sekunnin asiaa mietittyään parhaakseen ottaa hännän viidenneksi jalaksi ja luikkia kilttinä kissana paikalleen sängyn jalkopäähän ikään kuin ei sieltä mihinkään olisi liikahtanutkaan. Ehkä nuo ihmiset syyttäisivät välikohtauksesta esimerkiksi Taffelia, joka sitä yöruokaa yleensä eniten kaipailee, tai luikero-Kehveliä, jonka bulimistiset taipumukset olisivat pakottaneet öisen hotkintakohtauksen valtaan, tai edes nyt sitten äitiä, joka ei yleensäkään vietä kaikkia öitä makuuhuoneessa. Saattaa kuitenkin olla, että Hill’s Science Plan Feline Adult Oral Care -kanaraksut eivät vastedes enää keittiön kaapin alahyllyltä löydy.

 Jaa miten niin minä???

Syksy tuli taloon

Kesä kului ulkoillessa, kierrettiin vakkarilenkkiä, vahdattiin västäräkkejä, vaanittiin sisiliskoja ja nieleskeltiin oman pihan ruohonkorsia.

Mutta kyllä nyt käy vähän aika pitkäksi, kun ulkona vaan sataa. Ei pääse pihalle, eikä sisällä ole mitään tekemistä, kun nuo kolmekin vaan lojuvat kasassa sohvalla. Tämmöistä täällä on päivät pitkät:

 Torstai 27.9.
 

 Perjantai 28.9.

 

 Lauantai 29.9.

Kesällä meidän naapuriin muutti villakoiranpentu. Tuossa se viereisellä pihalla pyöri vaan ympyrää, lenteli narun päässä sinne sun tänne, kun minä mittailin tiluksiani oman pihan puolella. Aluksi en edes tiennyt, mikä se oikein oli, mutta on se koiralta alkanut näyttää. Siinä se kasvoi pikku hiljaa kesän mittaan, mutta yhtenä päivänä meinasin saada slaagin, kun kaikessa rauhassa sohvalla makoillessani ikkunan takaa kuului omituista rapinaa. Uteliaisuus voitti ja vääntäydyin pystyyn tutkimaan asiaa sohvan takaa. Siellä meidän terassilla oli naapurin koiran näköinen otus, mutta noin kymmenen kertaa isompi. Ajattelin ensin, että vähän nopeastipa nuo koirat kasvavat. Mutta siellä se vaan emäntäväki vieraita kestitsi ja viatonta kissaparkaa sillä lailla säikytteli. Varsinkin kun juuri olin toennut edellisestä koirahalvauksesta. 

Muukalainen takapihalla

Sitten siitä minun näköisestäni novascotiasta täällä on jo ainakin vuoden päivät puhuttu, ja olen minä siihen tuolla lenkkipolulla törmännytkin. Se on vähän sellaista haukkuvaa sorttia ja minua jokseenkin himpun verran isompi. Pysyköön siellä naapurissa ja kulkekoon tuossa tiellä, mutta että meidän kodinhoitohuoneeseen ilmestyy! Näin kyllä ikkunasta, että takapihan poikki loikki jokin rusakkoa isompi, mutta että se tuli meille sisään! Ykkönen ja kakkonen ponkaisivat pihalle ja yhtäkkiä se oli meillä! Siellä se kuulemma karkulainen odotteli isäntäänsä meidän pesuhuoneessa. Katsoin parhaakseni ottaa valmiusasennon keittiön pöydällä, vaikken edes nähnyt koko oliota. Mutta jos vastakkain joutuisi, norjalainen metsäkissa ja novascotialainen noutaja, niin kyllä ei ainakaan koosta kiinni jäisi!

Kun nyt syksyllä lähinnä vaan sisällä ollaan oltu, niin ollaan me yhdessäkin harjoiteltu sitä, että ahtaudutaan kaikki mahdollisimman pieneen tilaan. Se on aika haastavaa. Kissapeiton päälle eivät mahdu kuin nuo kolme, joten sohvalla päätettiin vuorotella niin, että minä siirryn sinne vasta sitten, kun se vapautuu. Mutta pieneen raapimapuuhun mahdumme kaikki, ja ruokakipolle myös.

 Mun vuoroni.

 Ohukainen ja paksukainen yläorrella.

Raksuja!

Okahaarakkeet ojennukseen!

Kävi sitten tuo ykkönen psykopaatilla. Sosiopaatilla? Joku paatti se oli, parasympaatilla? No sellainen, joka oli napannut ykköstä lapojen välistä kiinni, rusauttanut pari kertaa ja sen jälkeen tuikannut selän täyteen pieniä neuloja. Kai se osteopaatti oli, vaikka kuvauksensa perusteella väittäisin käyneen nimenomaankin sillä sosiopaatilla. Tämänhän Kehveli jo totesi aikoinaan: ei ole noilla hännättömillä tervettä päivää. Milloin vääntyy polvi, milloin kiristää piriformis tai vähintäänkin on vyötärö nyrjähtänyt. No, meikäpoika tietää nämä vaivat, on sitä sen verran usein tullut käytyä lekurilla ja vähän opastettua doktoreita, että kuinka kuuluu diagnoosit tehdä.

Sitä vain mietin, että jos ykkösellä nyt on niskassa välilevyn pullistumaa ja se siihen saa apua siltä oselotilta, niin auttaisikohan se meikäläisenkin vaivoihin? Vähän on nimittäin tuon hännän ja niskan kanssa itsellänikin ongelmia. Jos näin pitkän ja komean hännän omistaa, niin onhan siinä omat riskinsä. Pari kertaa on nimittäin nuo sokeat kaksijalkaiset astuneet meitsin hännän päälle. Lähtee meinaan näin isosta miehestä kova ja kimeä ääni (vrt. kumiankka), kun hännän välilevyt saavat kyytiä! Ja kyytiä saavat sen jälkeen kaksilahkeisetkin! Kunhan laskeudun keittiön kaapin päältä ensin takaisin alas. Niin, että voisikohan se obeliski auttaa minuakin. Ottaisi vähän tuosta Vee kutosesta ja Vee kahdestatoista (vertebrae caudales = häntänikama) kiinni ja pyöräyttäisi. Saisi mammat hyppiä päälle taas hetken aikaa, ennen kuin häntä olisi uudelleen rusetilla.

Miltä näyttää, pukkaako skolioosia?

Sen jälkeen se oboe voisikin siirtyä niskan alueelle. Tassulla nimittäin on sellainen perinaisellinen painitapa, että kun meikäpoika on seljällään lattialla ja tekee hyvin ansaittua manikyyriä itselleen, tämä norjalainen prinsessa iskee istumalihaksensa suoraan meikän kuonon päälle. Ei tätä passaa sille Käpälälle kertoa, mutta ei se ole ihan niin keijukainen kuin luulee olevansa. Niskanikamiin iskee melkoinen dominoefekti, kun turskien kuningatar heilauttaa koko massansa peräpää edellä lärviin. Nämä kaksikinttuiset luulevat, että meitsin niskanikamien välilevytyrä on jotain rasvakertymää. Tänks vaan pääls! Meitsi, varsinainen MC Niskaläski! Jumankeka, siellä on täyttä terästä niskassa ja yksi discus prolapsi. Niin että viekääs eukot mut sille osmankäämille, että saadaan okahaarakkeet järjestykseen!

 

Päivittäinen manikyyrituokio

Norjalainen vapaapaini

MC Niskaläski

Lakon uhkaa

Paljon on ehtinyt karvaa vaihtua ja monta imurin pölypussia täyttyä sen jälkeen, kun viimeksi kirjoiteltiin, eli kiirettä on pitänyt. Pakkohan se vähän on päivitellä viimeisten kuukausien tapahtumia, ennen kuin vallan kirjoitustaito unohtuu.

Tuossa kevään alkupäivinä ykkönen tuli töistä kotiin kirjainten y ja t kanssa. Oli siinä pienellä kissanpojalla ihmettelemistä, että miten kaksi kirjainta saa sellaisen mellastuksen aikaiseksi! Ja oli vähän isommallakin kissanpojalla, mutta ei Paavo sitten kauan jaksanut ihmetellä, koska raksubaari oli aika usein auki ja tulenarkoina hetkinä siellä saattoi olla jopa happy hour meneillään.

Niistä kirjaimista sitten käytiinkin paljon keskustelua, yytee siellä ja yytee täällä. Välillä siitä keskusteltiin hyvin kovaäänisesti, välillä siitä kuiskuteltiin nukkumaan mentäessä, vaikka tiesivät, että yritän ykkösen mahan päällä saada unenpäästä kiinni. Pakkohan se sitten oli  perheen etymologina selvittää, mitä tuo YT tarkoittaa: YT eli yhteistoimintamenettely. Se liittyy työhön ja työntekijöiden tehtäviin, tehtävien uudelleenjärjestelyyn tai oikeastaan tässä kohtaa siihen, että ne tehtävät loppuvat. Informoin sitten muita hännällä varustettuja tästä ja mietin, että jos kaksijalkaiset reagoivat näihin asioihin eri tavoin, niin kyllä nämä karvaisten lajitoverienkin reaktiot melkoisen erilaisia ovat: 

Tassu: Työt loppuvat = palkanmaksu loppuu. Noh, mamma jättää tarvittaessa oman ateriansa väliin, joten tuskin gourmeemousset mihinkään vähenevät. Tarpeen vaatiessa grillaan tai savustan pyydystämiäni sisiliskoja ja myyn ne Paavolle.

Äiti: Sitä on pula-aikana ennenkin eletty. Ei ollut gourmeeta eikä muutakaan märkäruokaa. Koirien raksuja syötiin, jos kotoa jotain löytyi, ja pakkasessa jalka katkenneena sitä on ruokansa maailmalta hankittu. Kyllä on nykynuoriso melkoisen velttohäntäistä väkeä, pikaruokaa CatDonaldsilta....pyh!

Paavo: Hyvä luoja! Loppuuko raksut!?! 

Kuinka pitkäksi aikaa näitä raksuja riittää?

Kai sitä jokainen saa omalla tavallaan reagoida, mutta Paavolla taisi hiukan päässä ihan oikeasti vinksahtaa, kun se säikähti niin paljon raksujen loppumista. Nyt se istuu jähmettyneenä hiekkalaatikon edessä, tuijottaa sinne ja miettii äänettömänä, että riittääköhän tuonne asti enää ikinä tavaraa. Siellä se on ollut useamman päivän. Yritin ehdottaa, että otan ykkösen luottokortin ja tilaan meille pizzat, mutta kuuroille korville meni. Paitsi äidiltä, joka höykyytti meikäläisen kaapin päälle miettimään rahan käyttöä.

Riittääkö tuonne asti enää koskaan tavaraa?!

  

No, ei se yytee nyt sitten ykköstä ja kakkosta kauhean kauan ahdistanut. Molemmat rupesivat kouluttautumaan urheiluhierojiksi ja lupasivat repiä leipänsä (ja raksut) hieromalla, jos muuta ei löydy. Se on kyllä oikein mukavaa, että opettelevat hieromaan. Paavokin, jonka latissimus dorsi on pahasti ollut jumissa, puhumattakaan levator scapulaesta, tykkäsi kovasti olla koekaniinina. 

Juu, siitä vähän kanittaa.

Latissimus dorsikin on vähän kireänä.

Kyllä mekin osataan hieroa!

Hierontahommat rentouttivat rouvasväkeä vähän liikaakin. Niin paljon, että mokomat lähtivät molemmat lomailemaan, elikkäs pyöräilemään jonnekin etelän aurinkoisille vuoristoteille.

Ja jättivät meidät alkulomansa ajaksi ihan uusien hoitajien huomaan!!

Niin minkä reitin te nyt sitten meinaatte polkea?

Stressi ja pelko on aina melkoinen, paljon sitä työnloppumispelkoakin isompi, kun on uudet hoitajat tiedossa. Mistä sitä tietää, millaisia diktaattoreita sieltä tulee??! Loppuviikoksi oli tiedossa tuttu ja turvallinen hoitaja, kakkostakin pedantimpi sukulaismies, jonka kanssa aina tulee loistavasti juttuun. Ruoka tulee minuutilleen, hiekkikset on siivottuina ennen aamukahdeksaa ja kakkosen kirjoittamaa neljän sivun hoito-ohjetta noudatetaan pilkulleen. Sitä paitsi, tämän sukulaismiehen ansiosta saadaan aina talveksi takkatuli loimottamaan. Sen verran vauhdikkaasti kirves heiluu. Ulkona. 

Voi ei!! Uusia hoitajia!

Uudet hoitajat aina pelottavat aluksi.

Ensin ajateltiinkin, että karataan.

Mutta työtuolihan on nyt vapaana koko viikon.

Vähän varauksella kuitenkin suhtauduttiin näihin kahteen naisihmiseen, jotka kävivät etukäteisharjoittelemassa. Tai no, meinasi se harjoittelu jäädä vallan väliin, kun navigaattorin kartat olivat vielä vapputunnelmissa ja ohjasivat hoitohenkilökunnan metsän lävitse pikkuteitä, vaikka suora tiekin olisi ollut. Suuntavaisto sillä navigaattorilla oli siis vähän kuin tuolla ykkösellä. 

Hyvinhän se sitten meni koko homma. Itse asiassa niin hyvin, että vähän lauman kanssa jutusteltiin, josko näistä saisi sellaiset vakihoitsut, kun asuvatkin tässä samaisessa Pirkanmaan läänissä. Tassu sai kaipaamaansa siniveristä kohtelua, äiti löysi hengenheimolaisensa, eikä meillä Paavon kanssakaan ollut muuta kuin hyvää sanottavaa. Kuinka moni muu jaksaa huomioida meikäläisiä samalla tavoin? Rupatella ja keskustella tasavertaisesti, leikkiä meidän kanssa muovipussipallolla, laulaa partisaanivalssia, jos meikäläisistä joku on vähän melankolisissa tunnelmissa vetäytyneenä saunan lauteille, katsoa, että jokainen saa tarvittavan ruokamäärän, ja vielä rapsutella tarpeen vaatiessa ja vaikkei tarve vaatisikaan. Harvassa on sellaiset hoitajat! Ajateltiin, että pistetään mekin yyteet pystyyn ja vaaditaan toistaiseksi voimassa oleva työsopimus näille kahdelle hoitajalle, viikonloppulisät ja kunnon ylityökorvaukset, muuten mennään istumalakkoon. Paavo on jo. Hiekkiksen edessä. 

Rapsutuksia ja siniveristä kohtelua

Genealogiikkaa

Kakkonen se lähti viikoksi reissuun, ja me jäätiin ykkösen huollettaviksi. Arvatkaapas, pelottiko? No pelotti!  Ja ihan jokaista meistä. Siinä pienet kinat ja kyräilyt sovittiin nopeasti, kun kuultiin, mitä tuleman pitää. Tuo ykkönen kun on jotenkin vähän sellainen äkkiväärä meidän kanssamme. Kakkoselta saa melko pian ruokalistan luettavakseen, jos sapuska ei meinaa ihan heti kelvata. Ykkönen vetäisee sen ainoankin kipon pois ja sanoo, että syöt sen sitten, kun on nälkä. Mitä palvelua se sellainen on? No ihan hyvinhän kaikki sitten loppujen lopuksi meni, ei siinä mitään. Velipoikakin laihtui sata grammaa, että kai sitä voidaan pitää jonkinmoisena saavutuksena. Varsinkin, kun me muutkin ollaan hengissä. 

Eih, kakkonen läks lomille!

 

Tassu ei kyllä meinannut ihan helpolla uuteen komentoon suostua, vaan piti ykköstä aika kovilla. Mikä Tassulle ansioksi luettakoon. Nimittäin Tassuhan on nyt sitten kovasti ruvennut ulkoilemaan, menee jo pihatielle saakka, jos keli ei ole kovin kehno. Ja kun Tassu haluaa ulos, se kuuluu. Todennäköisesti naapuripitäjään asti. Eihän ykkösellä loppupeleissä mitään jakoa ollut, niin se vain puki Tassulle valjaat ylle ja läksi. Siinä kohtaa me muut istahdettiin aina ikkunan ääreen katsomaan, koska usein oli jotain hupaa tiedossa. Kuten pyörimistä kilpaa pihassa olevan auton ympäri. Tassu edellä, ykkönen takinliepeet lepattaen perässä. Ja molemmilla korvat samanlaisessa luimussa ja villi ilme silmissä. Tai sitten Tassu lähti tutkimusretkelle hangen päälle ja perässä kahlasi ykkönen, joka ei uskaltanut kiskoa hihnaa, ettei Tassu livauttaisi päätään valjaista pois. Tassulla ja ykkösellä on hiukan tuota painoeroa, sellaiset palttiarallaa reippaat 60 kiloa. Joten senhän tietää, miten siinä kävi: osui ja upposi. 

 Kun mä tonne menen, niin kyllä se perässä tulee.

Ja kun mä tonne menen, niin kyllä se sinne jää.

Siellä se ykkönen meni Tassun perässä nivusiaan myöden lumihangessa ja piti meteliä (se tekee sitä usein). Ykkösen verbalistiikka sisältää  muuten usein sellaisia sanoja, joista ei ottaisi selvää älykkäämpikään otus, jos nyt sellainen jostain löytyisi. Yleensä niissä on konsonantteja, niin kuin vaikka sanassa klohmia, mutta sitten on joskus vokaalejakin, kuten tämä sana, jonka etymologiaa olen tässä loman aikana pohdiskellut. Olen minä elokuvia sen verran katsellut, että suurimman osan noista konsonanttisanoista tunnen, mutta sitä en tiennyt, että mikä on määly. Sellaista se ykkönen hoki sieltä lumihangesta Tassulle. Että: ”Et sää nys sinne voi mennä, senkin määly!”

Asiaa hetken pohdittuani sivistin itseäni ja katsoin sanan merkityksen Wikipediasta. Siellä sanottiin, että määly on kaksipäinen naula, joka on taivutettu U-muotoon. Urbaani sanakirja taas antoi selvityksen, että määly on rautalangasta tai vastaavasta muotoiltu U-kirjaimen muotoinen ammus, joka voidaan ampua yksinkertaisella ritsalla. Mutta eihän Tassu nyt sellainen ole! Pohdiskelin asiaa pitkään ja huomasin, ettei Tassu ole ainoa määly meidän laumassa. Ykkönenhän kutsuu meitä kutakin vuorollaan siksi. Paavoa silloin, kun Paavo käy auttamassa kakkosta piilolinssien laitossa. ”Ethän sää nyn niitä voi syörä, senkin määly!” Äitiä silloin, kun äiti ottaa hyvän asennon Aamulehden tai Hesarin urheilusivuilta kesken aamukahvin: ”Et sunkan sää siihen voi parkkeerata, senkin määly!” Ja minua silloin, kun se laittaa mustat housut tai pitkät kalsarit jalkaansa ja rupeaa tarrarullailemaan niitä. Se rulla on mahdottoman kiva, kun siihen tarrautuvat kaikki karvat, joten usein menen hinkkailemaan sinne viereen ja kokeilemaan, josko siihen voisi omatkin irtokarvansa jättää. Sitten tulee huuto, että ”Eihän tästä nym mitään hyätyä oo, senkin määly!”

Piilarineste on hyvä pika-apu, kun verensokeri romahtaa.

Vapaa parkkipaikka

Tarrarullat on ihqui!

 

Ilmeisesti määly on siis jollain tapaa nimitys koko meidän laumalle. Tassu on alunperin norjalainen, äiti osittain britti, eli meissäkin on siis ainakin ehkä 1/16 brittiä, mutta suurin osa kyllä maatiaista, eli rotumääritelmä se ei ole. Ja kaikkiaanhan me olemme kissoja eli Felis Catuksia, joten nisäkäslajikaan se ei ole. Ehkä se sitten on meidän perheen nimi, sukunimeksi nuo ihmiset sitä sellaista kutsuvat. On Niemistä, Järvistä, Halosta, Grönlundia ja von Creutzenia, kyllä Määlykin siihen joukkoon sopinee. Mutta onko tämä meidän sukunimemme sitten peräti kaksiosainen: Senkin-Määly? Todennäköisesti, kuulostaahan se mielestäni hiukan paristokraattisemmalta. 

Mrs. Senkin-Määly

Voisivat nuo palvelijatkin sitten vaihtaa sukunimensä ja yhdenmukaistettaisiin koko perhe. Pistetään uusi kyltti ovenpieleen ja ollaan Senkin-Määlyjä kaikki.

 

Kirjoittanut Kehveli C. Senkin-Määly

Hokia, kiakkoo ja lätkää

Lätkää, kiakkoo, hokia ja jäitä. Niitä täällä on tämän talven taas ollut ja viime talveen verrattuna vielä tuplasti. Viime vuonna meillä oli vain yhdet lätkähokikiakkokamppeet kuivumassa tuulikaapissa, jossa ykkönen niihin aina aamuisin kompasteli. Siellä se kirosi ja uhkasi heittää joka ikisen suojan ovesta pihalle ja katujyrän alle, mutta ei manaile enää, on ääni kellossa muuttunut. Se johtuu varmaan siitä, että sillä on omat kamppeet. Ja ne onkin tuplasti kakkosen kamojen kokoiset. Ne on niin isot ja niitä on niin paljon, ettei mahdu enää tuulikaappiin kuivumaan, ja se tarkoittaa sitä, että kodinhoitohuoneesta on tullut lätkähokikiakkokamppeiden kuivaushuone. Se on oikeastaan aika kiva asia. Nimittäin silloin sieltä lattialta löytyy neljä ihanaa pelihousunpunttia, joihin voi pieni kissa mennä lämpimään koloon köllöttämään. Ja se tuoksu on päätähuimaavan ihqu, Eau de Holland, Hollannin sukat.... Joskus ne unohtavat pelikassinsa vähän raolleen, ja silloin voi vapaasti mennä tekemään tutkimusmatkaa isoon tai vielä isompaan kassiin. Sinne on mukava jättää kunnon nippu karvoja, jotka ihanasti kiinnittyvät kaikkien kamojen tarrakiinnikkeisiin. Eivät pääse ykkönen ja kakkonen unohtamaan meitä pelireissuillaankaan. 

 Mun puntti!

Eti oma housunlahkees!

No tää on sitten mun!

Tuo kiekkoilu on näemmä tehnyt myös meitin pallerolle aika hyvää, enkä puhu nyt ykkösestä vaan Paavosta. Paksu poika on piristynyt huomattavasti viime syksystä, ja sen painokin tuntuu jo vähän pysyvän kurissa. Ehkä kaikenlaisilla allergiaruokakokeiluillakin on vähän tekemistä asian kanssa, mutta Papu itse tykkää ajatella, että urheilulla ja ennen kaikkea lätkällä se raavas mies itsensä kunnossa pitää. Lätkää ja lenkkimakkaraa! Tai Papun tapauksessa lätkää ja Miamoria! Lätkää ja Power of Nature -luomuraksuja! (Mutta ehdottomasti ei lätkää ja viljatuotteita, eikä mielellään lätkää ja lisäaineitakaan. Lätkä ja maitotuotteet ovat niin ikään kiellettyjä).

 Ihan aina ei jaksa urheilla

Pojan silmät eivät ole laisinkaan niin lurpallaan enää nykyisin, ja omat juoksentelurutiininsakin se on itselleen kehitellyt. Aamuisin, kun päivän kaksi ensimmäistä aamiaista on syöty, voi avata äänen ja juosta olkkarin, kodarin, keittiön ja makkarin väliä. Häntä paksuksi, ääni oktaavia korkeammaksi ja vauhdiksi n. 55 km/h.  Aamujuoksu päättyy yleensä hiekkalaatikolle, mutta onhan se komeaa katseltavaa. Kevättä rinnassa ja kakka suolessa, niin paksukin poika pistelee kuin Nurmi ikään. 

 Ennen urheilusuoritusta pitää lämmitellä kunnolla. Lattialämmitys on siihen oiva keksintö

Itse olen hiukan menettänyt mielenkiintoani noihin joukkuelajeihin. Lähinnä olen siirtynyt itämaisen meditaation ja kamppailulajien pariin etsien henkilökohtaista valaistumista. Hyvin kyllä nämä kaksi meidän harrastuksiamme tukevat, sillä sain harjoituskaveriksi norjalaisen turskan. Vähän on siitä turskasta tullut kinaakin, koska tuo prinsessa kuvittelee omistavansa sen. Ai millä perusteella, sillä että molemmat on Norjasta? In your dreams.... Noh, olemme yrittäneet sivistyneesti jakaa turskan kanssa viettämämme ajan, ja koska itämaisuuteen kuuluvat harmonia ja sopusointu, koen olevani yläpuolella moisten pikku nahisteluiden. Mitä nyt sitten välillä olen Kehveliä hiukan kouluttanut, jos kesken harjoitukseni on tullut väliin säheltämään. 

 Both from Norway

Kahden tassun yli evän heitto

Yhden Kehvelin yli turskan heitto

Meditaatiossakin olen kehittynyt mielestäni ainakin kohtuullisesti. Henkisten kykyjeni voimistuessa eivät muut enää edes huomaa, kun ajatusteni voimalla (ja ehkä hiukan kynsieni) siirrän karamelli kerrallaan tv-naposteltavat parempiin suihin. Ja jos ajatusten voima ei toimi, voi perinteisesti kinuta, mankua tai iskeä meditoidut kyntensä ykkösen ranteeseen ja ottaa itselleen sen, mikä itselle kuuluu, kuten banaanin.

 Ajatuksen voimalla Omaria poskeen

 Tänne mun banaani!

Kehveli ja Prinsessa Ingrid nekin ilmeisesti ovat huomanneet lisääntyneen auringonvalon. Tassu ulvoo kuin lauma susia ja istuu oven edessä odottamassa ulospääsyä. Eihän sitä Erkkikään kuuntele, eivätkä ainakaan nämä kaksi. Tassu on siis ruvennut ulkoilemaan. Tai ainakin kuvittelee ulkoilevansa. Tai ainakin kyseessä ovat vielä juoksulajien lyhyet matkat: ulko-ovelta kuistin portaat alas ja takaisin. 

 Tiirailua juoksuradan puolelle

Kehvelistä on tuo henkilökunta hiukan huolissaan ja ruvennut miettimään, että voisiko Kehveli olla sellainen modernisti syömishäiriöinen. Syö hyvin nirsoillen ja vähän, mutta kun syö, niin sitten juoksentelee tuntitolkulla eestaas polttaen mahdollisesti keräämänsä kalorit. Miksikä sitä nyt kutsuttiinkaan? Hectic... anorectic... catnip tai jotain sinne päin. Kissanviikset sanon minä, Kehveli on vain sen verran alter egonsa Viidakko-Jimin lumoissa, että luulee eteiseen palautettua kiipeilypuuta apinanleipäpuuksi. Hänelle, autistille, se suotakoon. 

 Viidakko-Jim

Että ihan hyvin täällä asiat on. Kukin treenaa omalla tavallaan itseään kevättä ja aurinkorantaa kohden.

Tämä helmikuun jutustelu on omistettu Rontti-veljen muistolle.

Hyvää vuotta 2012! T. Uuden vuoden unikoulun onnettomat uhrit ry.

Pidimme loppuvuonna hetken huilia noista kynähommista, alkoivat käydä vähän rasittaviksi. Mutta valopää minä kyllä silti olen, nuo sanovat niin. Luulisin, että tarkoittaa ällistyttävän älykästä ja poikkeuksellisen suurilla aivoilla varustettua kissayksilöä, mutta vähän he kyllä asiasta naureskellen puhuvat, joten en ole varma. Vähän olemme tarvinneet aikaa myös toipumiseen, koska olihan se järkyttävä se Jackin tarina ja surullinen myös naapurin Elmeri. Vaikka nyt meidän terassille on tullut Elmerin kaveri. Se on semmoinen minuakin pulskempi harmaa herrasmies. Kaveri näyttää siltä, että viihtyy ruoka-aikoina kotona, joten olen toistaiseksi antanut itseni olla siinä uskossa, että koti on jossain. Ajattelin, että joskus livahdan peräänsä tutkimaan asiaa ja samalla otan selvää, millaisilla kermoilla ja silavoilla saa noin komeat muodot.

Ikkunan takana joulutonttu

Onhan tässä ollut kaikenlaista. Vuoden vaihtumisen kunniaksi meidät esimerkiksi laitettiin unikouluun. Aluksi en kyllä siihen kouluun halunnut, mutta muutaman ensimmäisen viikon jälkeen on pakko myöntää, että ei se koulunkäynti hassumpaa ole ollut. Se tarkoittaa sitä, että minäkin saan iltapalaksi märkäruokaa. Popsinhan minä raksutkin ruokahalulla, mutta onhan se nyt sentään vaihtelua, kun eteen annetaankin lisäaineetonta, viljatonta ja kissaeläinten elimistölle hyvin terveellistä hyytelökanaa. Koska allergiasoluarvoni viimeisimmällä lääkärikäynnillä oli laskenut ensimmäisen käynnin seitsemästätoista jo yhteentoista, niin kuinkas ollakaan, ei se raksudieetti ollutkaan elinkautinen. Nyt on lautaselle palautunut possunsydän, sei ja viljattomat kanaruoat. Kyllä meikäpoika kiittää. Mutta puhehan ei ollutkaan syömisestä vaan nukkumisesta, siis siitä toisesta lempipuuhastani.

Me osataan äidin kanssa nukkua. Äiti on siinä ehkä minuakin parempi.

Iltapalan jälkeen meille jokaiselle sanotaan hyvää yötä oikein pohjanmaan kautta, kyllä se kestääkin: ”hyvää yötä paavo hyvää yötä sallo hyvää yötä kehveli hyvää yötä tassu” ja saattaapa tulla pari ylimääräistä toivotusta vielä päälle. Mutta hyvästä yöstä tiedän, että silloin kannattaa varata nukkumapaikka sängystä. Yleensä olenkin ensimmäisenä paikalla. Tassu saapuu vähän myöhemmin viereen, kunhan on ensin laskenut takapihan linnut kirjastohuoneen nojatuolin reunalta. Kehvelihän parkkeeraa ykkösen mahan päälle joka ainoa yö, joten kilpailutilannetta siihen nähden ei synny. Muori viihtyy parhaiten takan edessä, joten hän harvemmin seuraamme edes liittyy. En kyllä ihmettele, koska olosuhteet makuuhuoneessa ovat arktiset. Ruipelo-Kehvelin lisälämpö löytyy kai sitten ykkösestä, Tassun pitää elossa norjalainen turkki ja minut, no, onhan minulla kohtalaisen kelvolliset eristeet omasta takaa.

Tässä  joululahjakorissakin voi nukkua oikein hyvin

 Minähän nukkuisin siinä vaikka aamuun asti, mutta Tassu se tapansa mukaan alkaa viuhahdella kahden, kolmen tai viimeistään neljän aikaan. Yrittivät aluksi paeta peittojensa alle, suojata päänsä ylilennoilta, mutta totesivat kai järkevämmäksi hieman joustaa tuosta ”huomiottajättämistaktiikastaan”. Meidät siis olkkarin puolelle ja ovi kiinni, MUTTA, huomatkaa, hirvittävä tosiasia, EI ruokaa! Muutamana ensimmäisenä yönä me teimme Tassun kanssa vuorolistan ja mekkaloimme oven takana välillä yhdessä ja välillä vuorotellen kaikkia mahdollisia aseita käyttäen, mutta järkytykseksemme oli todettava, että ei sitä ruokaa tippunut. Seitsemältä sieltä vihdoin kömmittiin esiin kuolleen näköisinä antamaan meille aamupalaa (luulisi nyt olleen tilaa sängyssä nukkua?!). Viikon päivät me sinnikkäästi häiriköimme, mutta kun ei auttanut, niin ei sitten. Nyt ollaan menossa kohti sellaista rutiinia, että saadaan illalla yhdeltätoista ruokaa, sitten ruokaa jätetään vähän yöksi esille ja lisäksi sellaiseen pitkään putkiloon vähän raksuja, joita sieltä ropisee, kun putkiloa tönii nenänpäällä pitkin keittiön lattiaa. Se on kuulemma jokin aktivointilelu. Kissanviikset mistään aktivoinneista, raksuja sieltä tulee! Mitäs sitä sitten enempää energiaa mihinkään mekkalointiin käyttämään.

Täältä niitä raksuja tulee

Kyllä me kesällä ihmeteltiin, että meidän puu keskeltä eteistä purettiin ja  jonnekin kirjastohuoneen nurkkaan siirrettiin. Taisi olla vähän kyllä Tassun vika, koska tuohon edellä mainittuun yölliseen häiriköintiin liittyen se puu alun perin taidettiin siirtääkin. Tassu kun oli iltapäivän lepohetkinään kehittänyt sellaisen tekniikan, jolla sai lattialaminaatin ja vaaleanpunaiset polkuanturansa reagoimaan toisiinsa sellaisella pamauksella, että jopa meikäläinenkin sitä säikähti, jos puolustuskyvyttömänä sattui juuri zetoja vetelemään. 

 Tämähän koppa ei sitten ollutkaan enää kiinni rungossa

Eikä tämä tolppa vielä kiinni katossa

Saatiinhan me se takaisin eteiseen!

Ei kurista, ei kurista

En (ehkä) hypi tästä puusta enää...

 
Sinne se kuitenkin vietiin, mutta mepä ei sitä siellä käytetty, ihan protestiksi. Eikä muuten käytetty delfiinejäkään, joku edustuslukaaliko tämä muka on, kun ei delfiinit sovi keskelle olohuonetta. Ja kyllä muuten sopivat. Pari päivää sitten nuo sitten ryhtyivät yhtäkkiä puuta sieltä kirjastosta purkamaan, ja kas kummaa, sehän kasattiin takaisin eteiseen! Vanavedessä tulivat myös delfiinit. Ja joululahjaksi me saatiin punainen kori, josta herkut oli kyllä poistettu ”parempiin” (?) suihin. Meidät on kuulemma nyt luokiteltu kilteiksi kissoiksi. Jos se tällaisia asioita tarkoittaa, niin ollaan sitten kilttejä! (Ainakin vähän aikaa!)