11. elokuuta 2015

Mietteitä monikulttuurisuudesta

Tänne isoon kylään muutettuamme on eteen tullut paljon uusia asioita. Ihmisiähän täällä on paljon enemmän ‒ ja kissoja paljon vähemmän. Ainakin ulkona vapaana, mikä on hyvä asia. Ei ole kissan hyvä juoksennella autojen, ratikoiden elikkäs sporien ja vähemmän kivojen ihmisten seassa. Ihmiset täällä ovat jonkin verran erilaisia kuin siellä maalla, missä me ennen asuttiin. Täällä on monenlaisia ihmisiä, monenlaisia tapoja, monia erilaisia kieliä (vaikka eipä noiden ihmisten puheista tolkkua saa, puhuivat ne sitten mitä kieltä tahansa) erilaisia ruokia tarjoavia ravintoloita ‒ ja onpa täällä kuulemma oikein kissakahvilakin. Se onkin niin suosittu, että sinne pitää oikein varata aika. Ymmärrän kyllä hyvin sen, tosin en ole vielä päässyt tietokoneelle ja nettiajanvaraukseen. Voisin hyvin ottaa tunnin tai parin ajan, nassutella berliininmunkin, juoda rauhassa cafѐ latten ja puhua päivänpolttavista kysymyksistä muiden kissojen kanssa. Niistä päivänpolttavista asioista tulikin mieleeni, että rasismi on päivän puheenaihe. Ainakin siltä tuntuu, kun kuuntelee noita kahta. En oikein ole ihan varma, mitä se rasismi on, mutta jotenkin se liittyy ihonväriin, lusmuiluun, erilaiseen kulttuuriin, eriarvoisuuteen ja johonkin, mistä puhutaan puhtaasti arjalaisena rotuna. 

Meidän kohdalla taitaa olla aika helppo sanoa, että Tassu on se puhdasrotuinen arjalainen, tosin kyllä… ei ole suomalainen ei. Tassun naukunakin on jostain Norjan vuonoilta peräisin. Kun se yöllä kello kaksi ilmoittaa, että on nälkä, niin volyymi on sellainen, että naapurin poikakin juoksee puoliunessa hätäpäissään jääkaapille syömään raakaa seitä.  Eikä Tassua pahemmin syrjitä, lähespä on asia päinvastoin. Tassu pompottaa kakkosta miten lystää ja saa ykkösen pelkällä katseella sellaiseen mielentilaan, että ykkönenkin tiputtaisi kaikki karvansa, jos sillä sellaisia olisi. 

 Out of my way Number one!

 Kuninkaallinen nenä

Paavo on lusmu, nou daupt. Nauttii ilmaisesta ruuasta ja valtaa parhaat nukkumapaikat, mm. ykkösen mahan, joka sentään aikoinaan oli minun paikkani. Paavoa käytetään harva se viikko lääkärissä, ja nämä kaksi maksavat kaiken, Paavo vaan haukottelee ja hymyilee, kun eläinlääkäri ehdottelee uusia, hyviä (ja kalliita) ruokia syötäväksi. Ei käy töissä, ei siivoa jälkiään ja on muiden elättinä. Paavon eduksi voidaan kuitenkin laskea, että Papu on ehdottoman suomalainen. Kunnon maatiaisrotua, perinteinen navettakissa, vaikkakaan ei ainuttakaan hiirtä ole eläissään pyydystänyt. Yhden on nähnyt ja pelästynyt niin paljon, että piti häntää koipiensa välissä kolme päivää.  

 Paavo Pumpulipallero

 Ettei vaan tule kesähelteillä kylmä.

Äiteellä on erilainen karvanväri, tumma ja vähän läikikäs, joten äiti kai sitten edustaisi sitä vierasta rotua, joka jonkun hörhön mukaan on vähän niin kuin ali-ihminen, elikkäs alikissa, so called downcat.  Jaa meirän äiti vai? Meidän äiti on pomo! Jos Taffeli on prinsessa, niin meidän äiti on suurvisiiri, sheikki ali hassan, kalifi kalifin paikalla, pohjolan obama ja sanelee kaiken, mitä meidän lauma tekee. Meidän äiti syö teidänkin äitien ruuat ja vähät välittää mistään, mitä rasismiksi kutsutaan. Erilaisen karvanvärinsä vuoksi on silti turha tehdä mitään olettamuksia vieraasta rodusta, nimittäin äiti on suomalainen maatiaiskissa, joskin suonissa virtaa englantilaista aatelisverta, mutta silti. 


Housuissas on alempi rotu.


 
Kalifi kalifin paikalla. 

Minä olen vaalea, urheilullinen ja hoikka maatiaiskissa eli kaiken järjen mukaan minä edustan puhdasta suomalaista arjalaiskissarotua. Paitsi oikeasti minä taidan olla se monikulttuurisuuden edustaja, ainakin noin niin kuin ruuan puolesta. En syö mitään. Pidän ramadapaaston tai miksikä sitä meikäläisen kohdalla sanoisi, latsipaaston, gurmeeperleepaaston, seipaaston tahi possunsydänpaaston. Syön sitten, kun tulee sopivan erikoista ruokaa kuonon eteen tai kun tulee sopivan tavallista ruokaa kuonon eteen. Ei oikein voi koskaan tietää. Parhaiten syön silloin, kun saan jommankumman noista kaksijalkaisista ensin rapsuttamaan massuani minimissään vartin verran. 

 Rapsuja vailla. 

Ihmiset on niin kummallisia.


Mitä siis meidän kissayhteisöstä opimme noin niin kuin rodullisen ja monikulttuurisen näkökulman puolesta? Meillä on norjalaista, englantilaista, suomalaista, lusmua, lääkäripalveluiden hyväksikäyttäjää, isoa pomoa, vielä isompaa pomoa, on punaista, vaaleaa ja tummaa, on erilaista ruokakulttuuria, erilaista unikulttuuria, erilaista rapsukulttuuria ja erilaista sekopäisyyshulluuuskämpänläpiravauskulttuuria. 

Hailakka ja hailakampi

 Ei juma! Kuuluuko nääkin meidän jengiin?

Niin että meitä siis on erilaisia ja kaikki me toisiamme rakastamme. Paitsi Paavon kanssa meillä on välillä hiukan sen asian kanssa ongelmia. Samoin kuin ykkösellä ja Taffelilla, niillä on sellainen viha-rakkaussuhde. Ainoastaan se rakkaus sieltä puuttuu. Mutta toimeen tullaan kaikki, ja kaikille on täällä tilaa. Niin että lopettakaa sellainen vouhkaaminen, hyvin meitä tänne mahtuu. 


Värisuora sulassa sovussa.


6. huhtikuuta 2015

Rantakunnossa ne ovat hylkeetkin


Kevät on taas tuloillaan, sen huomaa siitä, kuinka kovasti tsuumaillaan pikinejä ja kuinka niihin pitäisi mahtua. Eikö kannattaisi ennemminkin ostaa heti alkuunsa sopivan kokoiset pikinit? Vaikka mikäpä minä olen asiaan mitään sanomaan, koska olen kissa ja vieläpä kollikissa.

Kunnon kolli on aina rantakunnossa

Kollikissa tai ei, saan aina näin keväisin oman osani painonpudotusvouhotuksesta. On kuulemma meikäläisellä liian iso rasvakerros vatsanahan alla, vaikka sehän on vain luontainen tapa sopeutua Suomen kylmään luontoon, kasvattaa kunnon eristekerros. Ei mene läpi, eikä varsinkaan mennyt tänä keväänä läpi, vaan jossain vaiheessa huomasin istuvani rivin jatkeena sohvan nurkassa tuijottamassa Suurinta pudottajaa ja Maikölsin Ziliania. Kivan näköinen tytsy, ei siinä mitään, mutta melkoinen sadisti siinä pienessä ihmisessä asuu. Hikoilin parisataa grammaa pois ihan vain ajatuksesta, että nuo kaksi ottavat siitä mallia ja kohta huomaan vetäväni nelintassuin häntä ojossa kyykkyhyppelyitä tuo pienempi selässäni. Eivät sentään ihan sellaiseen ryhtyneet, mutta paljon meillä on nyt puhuttu superfuudista ja siitä, kuinka positiivinen ajattelu parantaa, tai että ei voi laihtua, jos sisällä on jotain mikä painaa. Vaikka esimerkiksi kebabrulla. Tai niin minä sen ymmärsin, mutta jotain muuta ne ilmeisesti Ziliania myöden tarkoittivat. Ainakin siinä ohjelmassa ensin juosta huhdotaan ympäri kuntosalia, Zilian huutaa ja plösö kiukkuaa vastaan. Sen jälkeen mennään kaksin ulos itkemään se kebabrulla pois, ja itkun jälkeen aurinko paistaa, maailma on parantunut ja kilot karisevat niin, ettei perässä pysy.

 Ai tuolla baanalle vai?

 Ryhmäjumppaa

Toiset ne on luontaisesti urheilijoita

Jotenkin tuo todellisuus täällä kotona ei kuitenkaan ihan noin suoraviivaisesti mene. Kyllä nuo välillä heiluvat lattialla, toinen tekee vatsalihashaastetta ja valittaa olkapäätänsä, toinen tekee puolentoistakilon painolla ojentajaliikkeitä ja valittaa olkapäätänsä, mutta vähemmälle on jäänyt raivoisa huuto ja heiluminen tankojen kanssa. Eikä se itkuosuuskaan ihan tuota ohjelman vormaattia noudattele. Vähemmän täällä on kebabeja itketty ja enemmän esimerkiksi tänä aamuna sitä, kun chiasiemenpurkki tipahti kaapista ja sitä papanaa oli sitten joka paikassa, lattialla, listojen alla, kahvinkeittimessä ja meikäläisen närästyslääkepurkissa. Sitä edeltävä itkupotkukiukku olikin sitten jo vähän enemmän sen tuntuinen, että tästä voisi jotain kehkeytyä. Odottelin koko ajan, että milloin lentää kahvakuulat ja otetaan oikein kunnolla yhteen. Mutta ei, kahvakuulat on edelleen siellä, mihin ne muutossa laiteltiin, yleisessä autohallissa ilmastointipömpelin vieressä. Yhteenottoa ei tullut, ja itkukiukkukin johtui siitä, että taas on kuumetta ja räkää tursuaa enemmän kuin laki sallii.

Parempi piiloutua ja tai joutuu vielä syömään siemeniä

Sitä en sitten tiedä, että jos ei vormaattia ankarasti noudateta, niin tuleeko kevät ja aurinko esille laisinkaan? Maailma tuskin noin pienellä raivarilla paranee, vaikka kebabit olisivatkin sisältä poissa. Tosin rupesivat nyt pesemään parvekkeen ikkunoita, että kai se odotettavissa on kevään tulo. Hyvä niin, jättävät allekirjoittaneen vatsarasvat rauhaan.

Jos nyt tarkkoja ollaan, niin ei tässä masussa ole mitään vikaa