6. huhtikuuta 2015

Rantakunnossa ne ovat hylkeetkin


Kevät on taas tuloillaan, sen huomaa siitä, kuinka kovasti tsuumaillaan pikinejä ja kuinka niihin pitäisi mahtua. Eikö kannattaisi ennemminkin ostaa heti alkuunsa sopivan kokoiset pikinit? Vaikka mikäpä minä olen asiaan mitään sanomaan, koska olen kissa ja vieläpä kollikissa.

Kunnon kolli on aina rantakunnossa

Kollikissa tai ei, saan aina näin keväisin oman osani painonpudotusvouhotuksesta. On kuulemma meikäläisellä liian iso rasvakerros vatsanahan alla, vaikka sehän on vain luontainen tapa sopeutua Suomen kylmään luontoon, kasvattaa kunnon eristekerros. Ei mene läpi, eikä varsinkaan mennyt tänä keväänä läpi, vaan jossain vaiheessa huomasin istuvani rivin jatkeena sohvan nurkassa tuijottamassa Suurinta pudottajaa ja Maikölsin Ziliania. Kivan näköinen tytsy, ei siinä mitään, mutta melkoinen sadisti siinä pienessä ihmisessä asuu. Hikoilin parisataa grammaa pois ihan vain ajatuksesta, että nuo kaksi ottavat siitä mallia ja kohta huomaan vetäväni nelintassuin häntä ojossa kyykkyhyppelyitä tuo pienempi selässäni. Eivät sentään ihan sellaiseen ryhtyneet, mutta paljon meillä on nyt puhuttu superfuudista ja siitä, kuinka positiivinen ajattelu parantaa, tai että ei voi laihtua, jos sisällä on jotain mikä painaa. Vaikka esimerkiksi kebabrulla. Tai niin minä sen ymmärsin, mutta jotain muuta ne ilmeisesti Ziliania myöden tarkoittivat. Ainakin siinä ohjelmassa ensin juosta huhdotaan ympäri kuntosalia, Zilian huutaa ja plösö kiukkuaa vastaan. Sen jälkeen mennään kaksin ulos itkemään se kebabrulla pois, ja itkun jälkeen aurinko paistaa, maailma on parantunut ja kilot karisevat niin, ettei perässä pysy.

 Ai tuolla baanalle vai?

 Ryhmäjumppaa

Toiset ne on luontaisesti urheilijoita

Jotenkin tuo todellisuus täällä kotona ei kuitenkaan ihan noin suoraviivaisesti mene. Kyllä nuo välillä heiluvat lattialla, toinen tekee vatsalihashaastetta ja valittaa olkapäätänsä, toinen tekee puolentoistakilon painolla ojentajaliikkeitä ja valittaa olkapäätänsä, mutta vähemmälle on jäänyt raivoisa huuto ja heiluminen tankojen kanssa. Eikä se itkuosuuskaan ihan tuota ohjelman vormaattia noudattele. Vähemmän täällä on kebabeja itketty ja enemmän esimerkiksi tänä aamuna sitä, kun chiasiemenpurkki tipahti kaapista ja sitä papanaa oli sitten joka paikassa, lattialla, listojen alla, kahvinkeittimessä ja meikäläisen närästyslääkepurkissa. Sitä edeltävä itkupotkukiukku olikin sitten jo vähän enemmän sen tuntuinen, että tästä voisi jotain kehkeytyä. Odottelin koko ajan, että milloin lentää kahvakuulat ja otetaan oikein kunnolla yhteen. Mutta ei, kahvakuulat on edelleen siellä, mihin ne muutossa laiteltiin, yleisessä autohallissa ilmastointipömpelin vieressä. Yhteenottoa ei tullut, ja itkukiukkukin johtui siitä, että taas on kuumetta ja räkää tursuaa enemmän kuin laki sallii.

Parempi piiloutua ja tai joutuu vielä syömään siemeniä

Sitä en sitten tiedä, että jos ei vormaattia ankarasti noudateta, niin tuleeko kevät ja aurinko esille laisinkaan? Maailma tuskin noin pienellä raivarilla paranee, vaikka kebabit olisivatkin sisältä poissa. Tosin rupesivat nyt pesemään parvekkeen ikkunoita, että kai se odotettavissa on kevään tulo. Hyvä niin, jättävät allekirjoittaneen vatsarasvat rauhaan.

Jos nyt tarkkoja ollaan, niin ei tässä masussa ole mitään vikaa



2 kommenttia:

  1. Paristokattien suurena fanina voisi toivoa hiukka tiuhempaa blogin päivitystahtia, mutta kiva lukea teidän juttuja edes näin harvakseltaan! Rantakuntoa havitellaan täälläkin, sloganilla miinus satakymppi; jos hevonen laihtuu 100 kiloa, omistaja on luvannut tiputtaa loput 10! Vielä kun löytyis tarpeeks iso keittiövaaka hevon punnitsemiseen...

    VastaaPoista
  2. Myönnetään, hiukan harva on tahti ollut viime aikoina! :) Pitää tarinoida seuraavaksi siitä, miten Tassu palasi juurilleen ja Viinikan kisuistakin tuli jälleen urbaaneja citykissoja! Kunhan tämä kulttuurishokki hellittää... Oijoi, tsemppiä sataseen ja kymppiin! :D / Paristokatit

    VastaaPoista