11. elokuuta 2015

Mietteitä monikulttuurisuudesta

Tänne isoon kylään muutettuamme on eteen tullut paljon uusia asioita. Ihmisiähän täällä on paljon enemmän ‒ ja kissoja paljon vähemmän. Ainakin ulkona vapaana, mikä on hyvä asia. Ei ole kissan hyvä juoksennella autojen, ratikoiden elikkäs sporien ja vähemmän kivojen ihmisten seassa. Ihmiset täällä ovat jonkin verran erilaisia kuin siellä maalla, missä me ennen asuttiin. Täällä on monenlaisia ihmisiä, monenlaisia tapoja, monia erilaisia kieliä (vaikka eipä noiden ihmisten puheista tolkkua saa, puhuivat ne sitten mitä kieltä tahansa) erilaisia ruokia tarjoavia ravintoloita ‒ ja onpa täällä kuulemma oikein kissakahvilakin. Se onkin niin suosittu, että sinne pitää oikein varata aika. Ymmärrän kyllä hyvin sen, tosin en ole vielä päässyt tietokoneelle ja nettiajanvaraukseen. Voisin hyvin ottaa tunnin tai parin ajan, nassutella berliininmunkin, juoda rauhassa cafѐ latten ja puhua päivänpolttavista kysymyksistä muiden kissojen kanssa. Niistä päivänpolttavista asioista tulikin mieleeni, että rasismi on päivän puheenaihe. Ainakin siltä tuntuu, kun kuuntelee noita kahta. En oikein ole ihan varma, mitä se rasismi on, mutta jotenkin se liittyy ihonväriin, lusmuiluun, erilaiseen kulttuuriin, eriarvoisuuteen ja johonkin, mistä puhutaan puhtaasti arjalaisena rotuna. 

Meidän kohdalla taitaa olla aika helppo sanoa, että Tassu on se puhdasrotuinen arjalainen, tosin kyllä… ei ole suomalainen ei. Tassun naukunakin on jostain Norjan vuonoilta peräisin. Kun se yöllä kello kaksi ilmoittaa, että on nälkä, niin volyymi on sellainen, että naapurin poikakin juoksee puoliunessa hätäpäissään jääkaapille syömään raakaa seitä.  Eikä Tassua pahemmin syrjitä, lähespä on asia päinvastoin. Tassu pompottaa kakkosta miten lystää ja saa ykkösen pelkällä katseella sellaiseen mielentilaan, että ykkönenkin tiputtaisi kaikki karvansa, jos sillä sellaisia olisi. 

 Out of my way Number one!

 Kuninkaallinen nenä

Paavo on lusmu, nou daupt. Nauttii ilmaisesta ruuasta ja valtaa parhaat nukkumapaikat, mm. ykkösen mahan, joka sentään aikoinaan oli minun paikkani. Paavoa käytetään harva se viikko lääkärissä, ja nämä kaksi maksavat kaiken, Paavo vaan haukottelee ja hymyilee, kun eläinlääkäri ehdottelee uusia, hyviä (ja kalliita) ruokia syötäväksi. Ei käy töissä, ei siivoa jälkiään ja on muiden elättinä. Paavon eduksi voidaan kuitenkin laskea, että Papu on ehdottoman suomalainen. Kunnon maatiaisrotua, perinteinen navettakissa, vaikkakaan ei ainuttakaan hiirtä ole eläissään pyydystänyt. Yhden on nähnyt ja pelästynyt niin paljon, että piti häntää koipiensa välissä kolme päivää.  

 Paavo Pumpulipallero

 Ettei vaan tule kesähelteillä kylmä.

Äiteellä on erilainen karvanväri, tumma ja vähän läikikäs, joten äiti kai sitten edustaisi sitä vierasta rotua, joka jonkun hörhön mukaan on vähän niin kuin ali-ihminen, elikkäs alikissa, so called downcat.  Jaa meirän äiti vai? Meidän äiti on pomo! Jos Taffeli on prinsessa, niin meidän äiti on suurvisiiri, sheikki ali hassan, kalifi kalifin paikalla, pohjolan obama ja sanelee kaiken, mitä meidän lauma tekee. Meidän äiti syö teidänkin äitien ruuat ja vähät välittää mistään, mitä rasismiksi kutsutaan. Erilaisen karvanvärinsä vuoksi on silti turha tehdä mitään olettamuksia vieraasta rodusta, nimittäin äiti on suomalainen maatiaiskissa, joskin suonissa virtaa englantilaista aatelisverta, mutta silti. 


Housuissas on alempi rotu.


 
Kalifi kalifin paikalla. 

Minä olen vaalea, urheilullinen ja hoikka maatiaiskissa eli kaiken järjen mukaan minä edustan puhdasta suomalaista arjalaiskissarotua. Paitsi oikeasti minä taidan olla se monikulttuurisuuden edustaja, ainakin noin niin kuin ruuan puolesta. En syö mitään. Pidän ramadapaaston tai miksikä sitä meikäläisen kohdalla sanoisi, latsipaaston, gurmeeperleepaaston, seipaaston tahi possunsydänpaaston. Syön sitten, kun tulee sopivan erikoista ruokaa kuonon eteen tai kun tulee sopivan tavallista ruokaa kuonon eteen. Ei oikein voi koskaan tietää. Parhaiten syön silloin, kun saan jommankumman noista kaksijalkaisista ensin rapsuttamaan massuani minimissään vartin verran. 

 Rapsuja vailla. 

Ihmiset on niin kummallisia.


Mitä siis meidän kissayhteisöstä opimme noin niin kuin rodullisen ja monikulttuurisen näkökulman puolesta? Meillä on norjalaista, englantilaista, suomalaista, lusmua, lääkäripalveluiden hyväksikäyttäjää, isoa pomoa, vielä isompaa pomoa, on punaista, vaaleaa ja tummaa, on erilaista ruokakulttuuria, erilaista unikulttuuria, erilaista rapsukulttuuria ja erilaista sekopäisyyshulluuuskämpänläpiravauskulttuuria. 

Hailakka ja hailakampi

 Ei juma! Kuuluuko nääkin meidän jengiin?

Niin että meitä siis on erilaisia ja kaikki me toisiamme rakastamme. Paitsi Paavon kanssa meillä on välillä hiukan sen asian kanssa ongelmia. Samoin kuin ykkösellä ja Taffelilla, niillä on sellainen viha-rakkaussuhde. Ainoastaan se rakkaus sieltä puuttuu. Mutta toimeen tullaan kaikki, ja kaikille on täällä tilaa. Niin että lopettakaa sellainen vouhkaaminen, hyvin meitä tänne mahtuu. 


Värisuora sulassa sovussa.