Käskivät minun kirjoitella plokiin. Semmoinen kuulemma on nyt avattu ja sinne pitäisi meidän kaikkien vähän maailmanmenosta kertoilla. No minulla onkin kerrottavaa, ei se siitä kiinni ole. Minä kun meistä eniten olen sellaista ajattelevaista sorttia. Monesti menen huoneen nurkkaan istuma-asentoon, jokainen tassu tiukasti vatsan alle ja seinää tuijottaen mietin paikallani vaikka tunnin. Hyvästä se sellainen miettiminen aina välillä on, mutta nämä kaksi ihmistä väittävät sen vuoksi minua Kyhjöksi. Tai Kyyttö-lehmäksi. Onko kumpikaan ikinä nähnyt kyyttö-rotuista lehmää? Kyllä epäilen asiaa vahvasti. Tai sitten väittävät minua autistiseksi, tai jos ei autismia niin kuulemma ainakin Aspergerin oireyhtymä löytyy. Mitäs jos rouvat keskittyisivät omiin omituisuuksiinsa.
Kannattaisi tuon ykkösenkin välillä pysähtyä miettimään. Vaikka esimerkiksi siinä kohtaa, kun se aamuseitsemältä kaivautuu tukka pystyssä makuuhuoneesta antamaan ruokaa. Että hiukan miettisi, mitä ruokaa laittaa! Mutta ei, ei tämä mieti. Tämä iskee kätensä kissanruokalaatikkoon ja ottaa ensimmäiset ruokapussit, jotka käteen sattuvat. Yleensä se on sitä samaa ruokaa, jota on ollut edellisenä päivänä illalliseksi ja mahdollisesti myös lounaaksi, jos sama tyyppi on edellisen päivänkin ruuat tarjoillut. Samaa punaista Latzia päivästä toiseen. Söisitkö itse samaa pyttipannua aamiaiseksi, lounaaksi, päivälliseksi, illalliseksi ja välipalaksi? Minä en syö, itse asiassa olen siitä hyvinkin kuuluisa. Kakkonen sitten päivän mittaan juoksee perässäni ja tarjoilee erilaisia vaihtoehtoja, joista voisin ruokani valita. Joskus syön, joskus en. On niin mukava nähdä, kuinka paljon huomiota saan vain sillä, että hiukan välillä paastoan. Rajansa silläkin tietenkin on, koska ykkönen on useinkin sitä mieltä, ettei kissa (luultavasti tarkoittaa myös minua) anna itsensä nälkään kuolla, jos edes jotain on tarjolla. Kakkonen ei onneksi ole asiasta ihan vakuuttunut ja tarpeen tullen osaan vetää vatsaa sen verran sisään, että kylkiluut kunnolla paistavat. Silloin saan yleensä sydäntä tai seitä pikaruokana.
Vakaasti olen myös sitä mieltä, että näiden kahden pitäisi välillä kyhjöttää, kun eivät tunnu liikkeessä pysyvän ehjinä millään. Paukkuu selkä tai venähtää kylki, sitä se on koko ajan. Mutta ihmekös tuo, kun ei ihmisellä ole sellaista tähdellistä vekotinta kuin häntä. Sen avulla pysyy pystyssä tiukemmissakin paikoissa. Kateellisia tuntuvat olevan meikäläisen hännästä. Ainakin tämä, jonka mahan päällä nukun öisin. Sitä ihastellaan, silitellään ja räplätään illalla niin kauan, että pitää välillä oikein komentaa, että: ”Akat, näpit irti mun hännästäni!” Välillä sitä häntää voi täristääkin. Niin että se sojottaa suoraan taivasta kohden ja värisee hiukan. Yleensä sekin johtaa jonkinlaiseen ateriaan, koska kakkonen epäilee hännäntärinällä olevan yhteyttä vakavasti alentuneeseen verensokeriin.
Kyllä sillä naisella on paremmin tuo ruokapuoli hallussa, vaikka ykkönen ihmisten ruuat kokkaileekin. Aikanaan, kun tämä kakkonen meidän rauhalliseen Viinikan elämäämme ilmaantui norjalaisen prinsessansa kanssa, tuli melkoinen muutos meidänkin elämäämme. Saatiin yhtäkkiä gourmeeta purkki-Latzin sijaan, paljon rapsutusta ja hiekatkin vessasta vaihdettiin uusiin säännöllisen täsmällisesti kuukauden välein. Silloin sovittiin äidin kanssa, että jos näiden kahden soutaminen ja huopaaminen päättyy siihen, ettei kakkonen sittenkään meille asetu, me äidin kanssa pakkaamme matkalaukut ja lähdemme kakkosen matkaan.
Paljon muutakin olen ehtinyt miettiä. Kuten, että minkälaista olisi elämä vaikka viidakossa. Pakkoko sinne on mennä ja matkustaa, niin kuin ihmiset tuntuvat tekevän. Pystyyhän sitä kuvittelemaan kaikenlaista, ainakin jos on niin lahjakas kuin minä. Harva tietysti on. Mutta palatakseni viidakkoon, olen välillä antanut itseni muuntautua villiksi sademetsän asukiksi. Muutos saattaa tulla aivan hetkessä, ensin kyhjötän nurkassa ja sekunnin kuluttua loikin katonrajaan ja alas. Laulan mielessäni laulua: ”Heii, Viidakko-Jim, pyssys on pam ja pääsi on pim!” Kuulemma tuon ykkösen edesmennyt täti on sellaista laulanut kaupassa, kun on ollut kauhea ruuhka eikä ole meinannut sekaan mahtua. Kauppakärryt ja Viidakko-Jim auttoivat, olivat ihmiset väistäneet heti. Siitä naisesta olisin luultavasti pitänyt.
Avartaakseni maailmankuvaani olen myös joskus miettinyt, millaista olisi olla jokin muu eläin. Kuten vaikka hylje. Että olisiko sellainen merielämä niin terveellistä ja virkistävää kuin sanotaan. Äiti näitä minun ajattelujani hiukan välillä kummeksuu. Mutta kun on niin mukava ajatella, kun äiti on aina vieressä, silloin ei pelota yhtään. Edes viidakossa.
