Tosin tällä viikolla järkytyin pahemman kerran. Meille asteli eteiseen sukulaismies, katseli meitä perheen nelijalkaisia, osoitti minua ja kysyi: "Onko toi tiineenä?" Herrrranjumala sentään. Minä?! Ensinnäkään sukupuolestani EI voi erehtyä, ja toisekseen, mahani alla on kivikova sikspäkki, habani pullistelevat juuri sopivasti ja niskanikin on pelkkää kiinteää lihasta. Eläinlääkärikin kehui taannoin, että siinäpä vasta on ÄIJÄ!
Sen verran tuosta yöunet menivät, että jäin oikein miettimään asiaa. Jokin yhteys tietenkin saattaa tuolla kommentilla olla siihen, että meillä on vessassa vaaka ja varsinkin minua sinne säännöllisesti kiikutetaan. No, onhan tässä vuosien mittaan pikkuisen tuota painoa kertynyt, mutta en minä nyt sitä ongelmaksi kutsuisi. Minä nyt vaan pidän ruoasta. Raksubaari meillä oli ennen auki pilkkuun saakka, mutta nykyään on siirrytty enemmän tuohon kieltolain suuntaan ja pitää olla tiskin alta kerjäämässä, jos mielii mahansa täyteen saada. On se kyllä tälläkin menetelmällä onnistunut. Tosin viime aikoina olen huolestuneena kuunnellut, että tilanne saattaa muuttua tästä vähän vielä huonompaan suuntaan. Paikkansa ei pidä sekään, että kuva kertoisi enemmän kuin tuhat sanaa. Nämäkin kuvat, se nyt vain NÄYTTÄÄ siltä, että tuonne vyötärön/vatsan/niskan seudulle olisi kertynyt pikkuisen jotain ylimääräistä. Kehvelihän se tuossa on se, jolla lapaluut törröttää! (Täytyy kyllä myöntää, olen minä näistä ajoista puolisen kiloa laihtunut, mutten yhtään kyllä väittäisi, että 6,4 kg on liikaa, se on kissapojalle juuri oikea paino!)
Paavon syventävät muistelot
Tässä sitä nyt sitten on odoteltu ja odoteltu, että joku tarinaa jatkaisi, mutta kun ei. Pakko kai se on sitten itse tämäkin asia hoitaa.
Moittivat minua lihavaksi ja syyttävät, että rääkkään tuota Kehveliä, pikkuveljeäni. Pah, niin kai. Olisittepa nähneet meidät viikon ikäisinä! ”Pikkuveli” oli kaksi kertaa kokoiseni, iso ja vaalee, oikea valas! Ja aina ensimmäisenä rynnimässä äidin nisälle välittämättä kertaakaan, oliko siellä pienen vaaleanpunaisen pehmotassun alla pentulaatikon pohja, äidin vatsanahka vai meikäläisen muutaman päivän ikäinen pää. Arvatkaa tuliko draumoja? No kyllä tuli ja kyllä olisi tullut muillekin.
Paavo ja Valas
Tässä siis pieni freudilainen selitys ja syy-seuraus kaikkeen: pohjattomaan ruokahaluuni (pula-aikaahan tuo pentuaika meikäläiselle oli, kun yksi iso vaalee valas vei kaiken maidon), isoon kokooni (eihän sellaiseksi rääpäleeksi kukaan voi jäädä, jonka ylitse autistiluikerot kävelevät suoraan maitolaarille) ja ennen kaikkea ”pikkuveljen” rökittämiseen. Ja aivan on turhaa vedota Kehvelin pentuiän aiheuttamaan syyntakeettomuuteen. Luonto se on, joka tikanpojan puuhun vetää ja kissanpennun äidin nisälle (myös minut raksupurkille), mutta voisi sitä vähän askeliaan katsoa... Ja sellaisen luonnon päätin sitten siellä kasan alimmaisena vikistessäni ottaa Kehveliltä pois.
Tosin pitää kyllä myöntää, että onhan se joskus ihan mukava velipojan kyljessä koisata sohvalla ja kimpassa pudotella punertavia karvoja valkoiselle kankaalle. Eikä se luonnon pois ottaminenkaan aina niin vaan onnistu. Tuo autistinen haihattelija, joka on yleensä jossain akselilla: Kotka Rankki - ohutta yläpilveä, saattaa arvaamatta (ja täysin syyttä!) vedellä meikäläistä turpaan oikein sarjatulella ja molemmilla käpälillä. Ontto rummutus vain kuuluu, kun nenä tärisee käpälien iskusta. Pakkohan siitä on tällaisen raavaan miehenkin poistua paikalta, kun hermoheikko velipoika saa hepulin. Onneksi minä sentään olen leppoisa, ainakin silloin kun raksubaarissa on happy hour.
Viksuinkin ehkä meistä neljästä olen, minä kun keksin, että tv on se juttu, jolla raksubaarin tarjoilu pelaa. Jos ja kun (aina) on nälkä ja nämä kaksi tuijottavat tv:tä (täytyy kohtuuden nimissä myöntää, että ei se töllö kovin usein auki ole), niin hyppimällä telsun taakse tai eteen, saa aika äkkiä sohvaperunat pompautettua pystyyn. Pitkään se toimikin, minä sain raksut napaani ja rouvasväki rauhan telkkarin katseluun, mutta nyt on tuo toinen saanut päähänsä ”kouluttaa” minua. Penteleen eukko häslää sumutinpullo kourassa ja jahtaa meikäläisen kodinhoitohuoneeseen, äänieristetyn oven taakse, jos erehdyn töllön eteen hyppäämään. Sadistista, sanon minä! Vaikka olihan moisesta eläinrääkkäyksestä viitteitä jo vuosia sitten, kun Viinikassa asuessani jäin yöksi porraskäytävään! Ei tuo tollo osannut laskea, montako kissaa jaloissa pyörii, kun kotiin tuli, ja niin vain jäin vahingossa oven taakse koko yöksi. Aamusta sitten sain sellaisen metelin aikaan, että rouva laskutaidoton tuli juoksujalkaa pelastuspuuhiin. Ihan mukavasti se päivä sitten meni, tulet laitettiin kamiinaan, ja ruokaa saadakseni ei tarvinnut kuin hiukan tuskaisena ja heikkona vingahtaa, niin lautanen kiidätettiin kuonon eteen... ei ole sellaisia tarjoiluja ja hyvittelyjä nykyisin, kun kodinhoitohuoneen ovi heilahtaa.
