Ihan meinasi eilen mennä aamu-Latzit väärään kurkkuun Aamulehteä lukiessa! Siellä heti pääkirjoitussivulla oli kuva naapurin Elmeristä lumihangessa ja teksti: ”Myös kissa tarvitsee rutiineja.” Siis daah? ERITYISESTI kissa tarvitsee rutiineja! Nyt se on sitten virallisesti tutkittu asia ja tuloksena on saatu TUTKIMUSTULOS. ”Tärkeätä on, että sen [huom! KIS-SAN] elinympäristö on siisti, virikkeellinen ja aikataulutettu.” Niin siellä sanottiin. ”Vaikka kissa vaikuttaa itsenäiseltä, jopa etäiseltä, omistajan pitkä poissaolo aiheuttaa ison stressin.” Ja ”…karvapallojen oksentelua”!
Mietitäänpäs vähän…
Ateriointiaikataulumme:
klo 7.15, kun ihminen 1 herää: märkäruokaa (yleensä puolikas Latz- tai Gourmet Perle -pussi per kuono)
klo 10.30, kun ihminen 2 ei näe näyttöruutua Paavon takaa ja kiroilee: raksuja (Paavolle kohtuudella, Kehvelille ja Sallolle kodinhoitohuoneessa vihreästä kaksoiskiposta (Kehveli syö vain siitä), minulle sopivasti)
klo 15, kun käymme vuorotellen ilmoittamassa ihmiselle 2, että voisimme taas ottaa pientä hiukopalaa. Hmm, tässä vaiheessa emme tiedä, onko tulossa märkäruokaa vai raksuja (onko tämä poikkeama rutiinista?!). Joskus ruokalistalla saattaa olla jopa possunsydäntä tai katkarapuja. Tämä on vähän tavallista niukempi välipala, paitsi jos saamme sydäntä tai rapuja.
klo 19-20 riippuen siitä, miten paljon pörräämme keittiössä, etenkin keittiön työtasoilla*, ja miten innokkaasti Paavo työntää päätään jääkaappiin: märkäruokaa (yleensä puolikas Latz- tai Gourmet Perle -pussi per kuono, voi olla myös lapääniä, tarkoittaa jänistä)
*
klo 23-24, kun ihmiset vetäytyvät yöpuulle: raksuja minulle paljon (vaikka syönkin aina vain vähän kerrallaan, mutta usein, tai oksennan!), Paavolle mahd. vähän (liittyy siihen, että P. punnitaan usein…), Kehvelille (jos jaksaa nousta sohvalta) ja Sallollekin vain vähän (masu pömpöttää)
keskellä yötä mitä tahansa ruokaa minulle, kun käyn läpsäisemässä ihmistä 2 poskelle (pehmeästi). Jos makuuhuoneen ovi on kiinni, hypin puusta ja nau'un.
Arvioisin, ettei ruokailurutiineissamme ole moittimista. Jos Paavo ei olisi ahmatti, raksuja olisi kipossa aina, mutta pääasia, että ateriapalvelu pelaa.
Virikkeet… Katsotaanpas, Google tietää, olen ”leikkisä, seurallinen, valpas ja aktiivinen, kuitenkin myös hillitty ja utelias”. Hiiristä häviän kisan aina. Kyllä minä niistä innostun, mutta kun hiiri lentää huoneen poikki, sen kimppuun juoksee kolme maatiaista sama se, missä he heittohetkellä ovat. Ei siis mitään saumaa. Nuorempana Vantaalla hypin voltteja kuin Nadja Comaneci. Osaan toki vieläkin, kun vain saan tilaisuuden ja fiilis on päällä.
Viime aikoina olen päässyt viettämään aamuöitä saunaosastolla ylhäisessä yksinäisyydessäni seuranani hiekkalaatikko, juomakippo, ruokaa, peltohiiri (ei oikea) ja narun päässä oleva pehmohiiri. Se johtuu siitä, että voisin kuulemma pitää yöllä pienempää ääntä. Ei kai se minun vikani ole, että muut haluavat nukkua mutta minä en.
Ennen pääsin ulos enemmän. Vantaalla pääsin järven rantaan ja Backaksen kartanon maille. Mökillekin pääsin ja hoitopaikassa pääsin ulos, siellä myös kyllä karkasin, kun hoitajan silmä vältti ja ovi oli raollaan. Viime kesänä meidän pihassa ei ollut nurmikkoa, joten tahdoin naapurin pihaan. Se ei kuulemma oikein käynyt päinsä. Lintuja täällä ei ole läheskään niin paljon kuin Tampereen Kalevassa, vaikka asutaan lähes maalla. Liisanpuiston lokit olisivat olleet helppo nakki, jos en olisi ollut narun päässä. Ensi kesänä, kun on nurmikko, pääsen taas täälläkin ulos.
Päättelisin, että rotuominaisuuteni saattaisivat edellyttää aavistuksen verran enemmän virikkeitä.
Viime aikoina olen päässyt viettämään aamuöitä saunaosastolla ylhäisessä yksinäisyydessäni seuranani hiekkalaatikko, juomakippo, ruokaa, peltohiiri (ei oikea) ja narun päässä oleva pehmohiiri. Se johtuu siitä, että voisin kuulemma pitää yöllä pienempää ääntä. Ei kai se minun vikani ole, että muut haluavat nukkua mutta minä en.
Ennen pääsin ulos enemmän. Vantaalla pääsin järven rantaan ja Backaksen kartanon maille. Mökillekin pääsin ja hoitopaikassa pääsin ulos, siellä myös kyllä karkasin, kun hoitajan silmä vältti ja ovi oli raollaan. Viime kesänä meidän pihassa ei ollut nurmikkoa, joten tahdoin naapurin pihaan. Se ei kuulemma oikein käynyt päinsä. Lintuja täällä ei ole läheskään niin paljon kuin Tampereen Kalevassa, vaikka asutaan lähes maalla. Liisanpuiston lokit olisivat olleet helppo nakki, jos en olisi ollut narun päässä. Ensi kesänä, kun on nurmikko, pääsen taas täälläkin ulos.
Päättelisin, että rotuominaisuuteni saattaisivat edellyttää aavistuksen verran enemmän virikkeitä.
Siistiä meillä on. Kaksi hiekkalaatikkoa, jotka siivotaan aamuin illoin. Ei valittamista.
Poissaolot, en tykkää. Tiedän hyvin, mitä tarkoittaa, kun kaapista kaivetaan matkalaukku.
Poissaolot, en tykkää. Tiedän hyvin, mitä tarkoittaa, kun kaapista kaivetaan matkalaukku.
Kun tarkemmin ajattelen, myös karvapallot tunkevat kurkusta lähes aina, kun meillä asuu hoitaja. Enkä voi sille mitään, jos satun silloin olemaan valkoisen päiväpeiton päällä tai sohvalla.
– Myönnän, hyvin ovat tutkineet!
Tein Facebookiin muuttokartan, olen muuttanut 303 km.
Synnyin heinäkuun 20. päivänä vuonna 2005 nastolalaiseen perheeseen, jossa oli äiti, isä ja pieni ihminen. Kaksi siskoa ja yksi veli lähtivät kotoa jo lokakuussa, eikä meitä ollut jäljellä enää kuin toinen veljeni ja minä, kun eräänä joulukuisena iltana meille tuli vieras mukanaan kuljetuskoppa. Vieras silitteli minua hetken ja taisi kysyä, että lähtisinkös Vantaalle, vaikka olinkin sitä mieltä, että menen nyt mieluummin vähän syrjemmälle. Katselin takan päältä, kun ihmiset selasivat papereita ja kirjoittivat niihin nimensä. Sitten vieras puki takin päälleen, minut pantiin koppaan ja koppa vietiin autoon. En yhtään tykännyt, ettei kopan päällä ollut peittoa, valot välkkyivät ikävästi silmissä ja ilmoitin asiasta kyllä jo heti ennen Lahtea.
Nykyään pidän autoilusta ja olen aina ensimmäisenä kopassa, kun koppa otetaan esiin. Viime aikoina ollaankin reissailtu oikeastaan vain rokotuksiin, mutta ainoana kissana pääsin mukaan moneen paikkaan. Kävin usein hoidossa Kalliossa ja Sammatissa, kerran Pasilassa ja Hämeenlinnaankin pääsin monta kertaa. Muiden kanssa autossa onkin melkoinen meteli. Olen kyllä yrittänyt vakuutella, ettei ole mitään syytä hermostua.
Tässä kuvassa olen ihan pienenä. En ole ihan varma, kumpi punaisista olen, mutta luulen, että tuo, jonka selän päällä on siskon pää. Tassuni eivät taida olla noin valkoiset kuin tuolla vähän tummemman punaisella velipojalla. Ja taitaa veli olla vähän isompikin.
Tässä taas olemme siskon kanssa vähän isompina raksukupilla. Olin minä kyllä aika söpö.
Seuraavassa kuvassa olenkin jo vantaalaistunut ja parhaillaan Kalliossa hoidossa. Parhaita nuo leveät ikkunalaudat. Oikein hyvät olivat Karhupuiston pulujen vakoiluun. Uloskin pääsin Kalliossa joka päivä ainakin kaksi kertaa. Torkkelinmäellä kiipesin puuhun niin, että hihnani piti tulla selvittämään perääni sinne puuhun. Ja tassut olivat asvaltista ihan mustat. Tässä minulla ei ole vielä kauluri kasvanut, joten aika babyfacen näköinen olen vielä.
Elämäni varhaisina vuosina en vielä ollut ihan selvillä siitä, että kaikki etäisestikin ruohoa muistuttava on syötävä. Näin ollen elin yhden joulun sovussa joulukuusen kanssa, tosin vaivuin syvällisiin mietteisiin havunneulasten olemuksesta. Jotenkin ne kuuluivat ulos, ja ulkona kuului kiipeillä puihin. Hmm... Toisena jouluna meille ei sitten enää kuusta tullutkaan. Eikä siihen mennessä tainnut olla jäljellä yhtään ruukkukasviakaan. Omituista... Kivojahan nuo ruohot ja heinät ovat, olisivat sisälläkin.
Muuta ei vaadittu kuin pienet sambailut kukkaruukussa, niin johan sain hienon uuden kiipeilypuun, lattiasta kattoon! On sillä ollutkin käyttöä. Yläkopassa on mukava vedellä sikeitä, ja iltarallit, Ou Jee! Voisi sen tietysti noin viiden vuoden välein uuteenkin vaihtaa, (hint hint) alkaisi näinä päivinä tulla se ikä täyteen. Ei meinaan enää ihan näin uutuuttaan kiillä... On sisalit vaihdettu, ruuveja löysällä, ja on sieltä taidettu parit oksutkin pestä (ne karvapallot...).
Hyvässä uskossa elelin, että saan syödä kanasuikaleeni ja katkarapuni yksinäni hamaan loppuun saakka, mutta sitten, kun vähiten aavistin, eräänä päivänä ihmisen kanssa meille tuli TOINEN KISSA. Osoittautui Paavo Paskikseksi (kerrottiin, että oli pienenä poikana sukeltanut nous daivina kakkalaatikkoon!). Nimi oli Paskis, ja sekä minä että tuo minun ihmiseni emme sitä kyllä oikein sulattaneet. Lähes oli kynnyskysymys tuossa noiden ihmisten reissuelämän souteluhuopailuissa tuollainen nimi. KUKAAN ei voi antaa kissalle sellaista nimeä, puhumattakaan siitä, mitä nimeä pikkuveli totteli -- tai sitten ei totellut. Paavoksi tuo oranssi kaveri sitten ristittiin ihan virallisestikin, kun kakkonen ei kehdannut viedä kyseistä yksilöä eläinlääkäriin niin, että rokotuskirjassa luki PASK... Ja Kehveliksi ristittiin veljensä. Kummallisia nimiä sanon minä. Tosin vähän enemmän olisi mielikuvitusta tuo ihminen voinut minunkin nimeämisessäni käyttää. Olisinhan ollut täydellinen Kaneli tai Maissi tai Bataatti tai jokin muu kauniin vaalean punaisenruskea viljelyskasvi. Meillä oli kyllä oikein mukavaa tuon P:llä alkavan poikakissan kanssa heti alusta alkaen. Ja sillä kertaa se tuli meille vain kahdeksi viikoksi hoitoon, kun ykkönen lomaili... anteeksi teki töitä Floridan auringossa.
Mistähän päätellen väittävät, että minä olen se hiukan dominoivampi osapuoli...? Se oli alkuvuotta 2007 se. Muiden kanssa ei sitten mennytkään ihan yhtä mutkattomasti, mutta kyllä me jo nyt melko hyvin toimeen tullaan. Kehveliä välillä vähän kurmuutan, mutta sitten saan kyllä köniini Sallolta. Sallon kanssa me kierrämme toisemme aika kaukaa, mutta ei olla viitsitty mihinkään kissatappeluihin ruveta. Kai se vaan on niin, että Sallo on se vanhempi narttu, rauhallinen äitikissa ja minä tällainen ikiliikkuja, niin meidän temperamentit ei nyt vaan oikein kohtaa. Ollaan opittu elämään asian kanssa. Toki nuo toivovat, että vielä joskus meistäkin kunnon kaverukset tulisi, mutta saa nyt sitten nähdä, millaisia vanhoja rouvia meistä aikanaan muotoutuu.
