11. elokuuta 2015

Mietteitä monikulttuurisuudesta

Tänne isoon kylään muutettuamme on eteen tullut paljon uusia asioita. Ihmisiähän täällä on paljon enemmän ‒ ja kissoja paljon vähemmän. Ainakin ulkona vapaana, mikä on hyvä asia. Ei ole kissan hyvä juoksennella autojen, ratikoiden elikkäs sporien ja vähemmän kivojen ihmisten seassa. Ihmiset täällä ovat jonkin verran erilaisia kuin siellä maalla, missä me ennen asuttiin. Täällä on monenlaisia ihmisiä, monenlaisia tapoja, monia erilaisia kieliä (vaikka eipä noiden ihmisten puheista tolkkua saa, puhuivat ne sitten mitä kieltä tahansa) erilaisia ruokia tarjoavia ravintoloita ‒ ja onpa täällä kuulemma oikein kissakahvilakin. Se onkin niin suosittu, että sinne pitää oikein varata aika. Ymmärrän kyllä hyvin sen, tosin en ole vielä päässyt tietokoneelle ja nettiajanvaraukseen. Voisin hyvin ottaa tunnin tai parin ajan, nassutella berliininmunkin, juoda rauhassa cafѐ latten ja puhua päivänpolttavista kysymyksistä muiden kissojen kanssa. Niistä päivänpolttavista asioista tulikin mieleeni, että rasismi on päivän puheenaihe. Ainakin siltä tuntuu, kun kuuntelee noita kahta. En oikein ole ihan varma, mitä se rasismi on, mutta jotenkin se liittyy ihonväriin, lusmuiluun, erilaiseen kulttuuriin, eriarvoisuuteen ja johonkin, mistä puhutaan puhtaasti arjalaisena rotuna. 

Meidän kohdalla taitaa olla aika helppo sanoa, että Tassu on se puhdasrotuinen arjalainen, tosin kyllä… ei ole suomalainen ei. Tassun naukunakin on jostain Norjan vuonoilta peräisin. Kun se yöllä kello kaksi ilmoittaa, että on nälkä, niin volyymi on sellainen, että naapurin poikakin juoksee puoliunessa hätäpäissään jääkaapille syömään raakaa seitä.  Eikä Tassua pahemmin syrjitä, lähespä on asia päinvastoin. Tassu pompottaa kakkosta miten lystää ja saa ykkösen pelkällä katseella sellaiseen mielentilaan, että ykkönenkin tiputtaisi kaikki karvansa, jos sillä sellaisia olisi. 

 Out of my way Number one!

 Kuninkaallinen nenä

Paavo on lusmu, nou daupt. Nauttii ilmaisesta ruuasta ja valtaa parhaat nukkumapaikat, mm. ykkösen mahan, joka sentään aikoinaan oli minun paikkani. Paavoa käytetään harva se viikko lääkärissä, ja nämä kaksi maksavat kaiken, Paavo vaan haukottelee ja hymyilee, kun eläinlääkäri ehdottelee uusia, hyviä (ja kalliita) ruokia syötäväksi. Ei käy töissä, ei siivoa jälkiään ja on muiden elättinä. Paavon eduksi voidaan kuitenkin laskea, että Papu on ehdottoman suomalainen. Kunnon maatiaisrotua, perinteinen navettakissa, vaikkakaan ei ainuttakaan hiirtä ole eläissään pyydystänyt. Yhden on nähnyt ja pelästynyt niin paljon, että piti häntää koipiensa välissä kolme päivää.  

 Paavo Pumpulipallero

 Ettei vaan tule kesähelteillä kylmä.

Äiteellä on erilainen karvanväri, tumma ja vähän läikikäs, joten äiti kai sitten edustaisi sitä vierasta rotua, joka jonkun hörhön mukaan on vähän niin kuin ali-ihminen, elikkäs alikissa, so called downcat.  Jaa meirän äiti vai? Meidän äiti on pomo! Jos Taffeli on prinsessa, niin meidän äiti on suurvisiiri, sheikki ali hassan, kalifi kalifin paikalla, pohjolan obama ja sanelee kaiken, mitä meidän lauma tekee. Meidän äiti syö teidänkin äitien ruuat ja vähät välittää mistään, mitä rasismiksi kutsutaan. Erilaisen karvanvärinsä vuoksi on silti turha tehdä mitään olettamuksia vieraasta rodusta, nimittäin äiti on suomalainen maatiaiskissa, joskin suonissa virtaa englantilaista aatelisverta, mutta silti. 


Housuissas on alempi rotu.


 
Kalifi kalifin paikalla. 

Minä olen vaalea, urheilullinen ja hoikka maatiaiskissa eli kaiken järjen mukaan minä edustan puhdasta suomalaista arjalaiskissarotua. Paitsi oikeasti minä taidan olla se monikulttuurisuuden edustaja, ainakin noin niin kuin ruuan puolesta. En syö mitään. Pidän ramadapaaston tai miksikä sitä meikäläisen kohdalla sanoisi, latsipaaston, gurmeeperleepaaston, seipaaston tahi possunsydänpaaston. Syön sitten, kun tulee sopivan erikoista ruokaa kuonon eteen tai kun tulee sopivan tavallista ruokaa kuonon eteen. Ei oikein voi koskaan tietää. Parhaiten syön silloin, kun saan jommankumman noista kaksijalkaisista ensin rapsuttamaan massuani minimissään vartin verran. 

 Rapsuja vailla. 

Ihmiset on niin kummallisia.


Mitä siis meidän kissayhteisöstä opimme noin niin kuin rodullisen ja monikulttuurisen näkökulman puolesta? Meillä on norjalaista, englantilaista, suomalaista, lusmua, lääkäripalveluiden hyväksikäyttäjää, isoa pomoa, vielä isompaa pomoa, on punaista, vaaleaa ja tummaa, on erilaista ruokakulttuuria, erilaista unikulttuuria, erilaista rapsukulttuuria ja erilaista sekopäisyyshulluuuskämpänläpiravauskulttuuria. 

Hailakka ja hailakampi

 Ei juma! Kuuluuko nääkin meidän jengiin?

Niin että meitä siis on erilaisia ja kaikki me toisiamme rakastamme. Paitsi Paavon kanssa meillä on välillä hiukan sen asian kanssa ongelmia. Samoin kuin ykkösellä ja Taffelilla, niillä on sellainen viha-rakkaussuhde. Ainoastaan se rakkaus sieltä puuttuu. Mutta toimeen tullaan kaikki, ja kaikille on täällä tilaa. Niin että lopettakaa sellainen vouhkaaminen, hyvin meitä tänne mahtuu. 


Värisuora sulassa sovussa.


6. huhtikuuta 2015

Rantakunnossa ne ovat hylkeetkin


Kevät on taas tuloillaan, sen huomaa siitä, kuinka kovasti tsuumaillaan pikinejä ja kuinka niihin pitäisi mahtua. Eikö kannattaisi ennemminkin ostaa heti alkuunsa sopivan kokoiset pikinit? Vaikka mikäpä minä olen asiaan mitään sanomaan, koska olen kissa ja vieläpä kollikissa.

Kunnon kolli on aina rantakunnossa

Kollikissa tai ei, saan aina näin keväisin oman osani painonpudotusvouhotuksesta. On kuulemma meikäläisellä liian iso rasvakerros vatsanahan alla, vaikka sehän on vain luontainen tapa sopeutua Suomen kylmään luontoon, kasvattaa kunnon eristekerros. Ei mene läpi, eikä varsinkaan mennyt tänä keväänä läpi, vaan jossain vaiheessa huomasin istuvani rivin jatkeena sohvan nurkassa tuijottamassa Suurinta pudottajaa ja Maikölsin Ziliania. Kivan näköinen tytsy, ei siinä mitään, mutta melkoinen sadisti siinä pienessä ihmisessä asuu. Hikoilin parisataa grammaa pois ihan vain ajatuksesta, että nuo kaksi ottavat siitä mallia ja kohta huomaan vetäväni nelintassuin häntä ojossa kyykkyhyppelyitä tuo pienempi selässäni. Eivät sentään ihan sellaiseen ryhtyneet, mutta paljon meillä on nyt puhuttu superfuudista ja siitä, kuinka positiivinen ajattelu parantaa, tai että ei voi laihtua, jos sisällä on jotain mikä painaa. Vaikka esimerkiksi kebabrulla. Tai niin minä sen ymmärsin, mutta jotain muuta ne ilmeisesti Ziliania myöden tarkoittivat. Ainakin siinä ohjelmassa ensin juosta huhdotaan ympäri kuntosalia, Zilian huutaa ja plösö kiukkuaa vastaan. Sen jälkeen mennään kaksin ulos itkemään se kebabrulla pois, ja itkun jälkeen aurinko paistaa, maailma on parantunut ja kilot karisevat niin, ettei perässä pysy.

 Ai tuolla baanalle vai?

 Ryhmäjumppaa

Toiset ne on luontaisesti urheilijoita

Jotenkin tuo todellisuus täällä kotona ei kuitenkaan ihan noin suoraviivaisesti mene. Kyllä nuo välillä heiluvat lattialla, toinen tekee vatsalihashaastetta ja valittaa olkapäätänsä, toinen tekee puolentoistakilon painolla ojentajaliikkeitä ja valittaa olkapäätänsä, mutta vähemmälle on jäänyt raivoisa huuto ja heiluminen tankojen kanssa. Eikä se itkuosuuskaan ihan tuota ohjelman vormaattia noudattele. Vähemmän täällä on kebabeja itketty ja enemmän esimerkiksi tänä aamuna sitä, kun chiasiemenpurkki tipahti kaapista ja sitä papanaa oli sitten joka paikassa, lattialla, listojen alla, kahvinkeittimessä ja meikäläisen närästyslääkepurkissa. Sitä edeltävä itkupotkukiukku olikin sitten jo vähän enemmän sen tuntuinen, että tästä voisi jotain kehkeytyä. Odottelin koko ajan, että milloin lentää kahvakuulat ja otetaan oikein kunnolla yhteen. Mutta ei, kahvakuulat on edelleen siellä, mihin ne muutossa laiteltiin, yleisessä autohallissa ilmastointipömpelin vieressä. Yhteenottoa ei tullut, ja itkukiukkukin johtui siitä, että taas on kuumetta ja räkää tursuaa enemmän kuin laki sallii.

Parempi piiloutua ja tai joutuu vielä syömään siemeniä

Sitä en sitten tiedä, että jos ei vormaattia ankarasti noudateta, niin tuleeko kevät ja aurinko esille laisinkaan? Maailma tuskin noin pienellä raivarilla paranee, vaikka kebabit olisivatkin sisältä poissa. Tosin rupesivat nyt pesemään parvekkeen ikkunoita, että kai se odotettavissa on kevään tulo. Hyvä niin, jättävät allekirjoittaneen vatsarasvat rauhaan.

Jos nyt tarkkoja ollaan, niin ei tässä masussa ole mitään vikaa



14. maaliskuuta 2014

Kissanpentu sairastaa

Niinhän se sitten on aikaa kulunut viime kirjoituskerrasta. Mikä lienee syynä? Ehkä täällä vaan on ollut perin rauhallista tai jotenkin sellaista tasaisen sopuisaa, vähän niin kuin normaalin kotoisaa tai leppoisan mukavaa – tai sitten ei. Toinen vaihtoehto on se, että tässä ollaan oltu niin laiskoja, stressaantuneita ja kiireisiä, ettei ole tullut kirjoiteltua. Mahdollinen vaihtoehto sekin.

Leppoisuus täältä ainakin on taasen hetkeksi hävinnyt, niin ihmisten kuin kissojenkin keskuudesta. Täällä on heiluttu puukon kanssakin jo kertaalleen, ja nyt ressataan jotain puhelinsoittoa. Kuulemma se puukonheiluttaja haluaisi heilua puukkonsa kanssa toisenkin kerran, mutta on kohteliaasti luvannut soittaa ensin. Sekös tuota kakkosta kiusaa ja huolettaa, vaikka ykkönen on se, jota puukolla on taltutettu. Ja taltutus tehtiin oikein nukutusaineiden kera ja leikkuupöydällä. Pää kenossa se lähti puukotettavaksi ja pää kenossa se sieltä takaisin tuli. Ehkä sitä siksi meinataan puukottaa toisenkin kerran. Kakkonen on vetänyt tuosta kenotuksesta sellaisen johtopäätöksen, että omakotitalon hoito ei ykköseltä enää onnistu, joten se kyttää meille kaksiota kylän pahimmalta slummialueelta. Jotenkin se on niin äärimmäisyyksien ihminen tuo kakkonen.

Puukon heilutuksen lisäksi täällä ovat heiluneet myös eläinlääkärin pihdit. Ja ne ovat heiluneet meikäläisen suussa! Jostain syystä tuo vuosittainen rokotuskäynti on tämän kissan kohdalla muuttunut vuosittaiseksi rokotus- ja hampaanpoistokäynniksi. On nimittäin nyt kahtena vuonna putkeen viety meikäläisen suusta purukalustoa! Millähän ne kuvittelevat, että syön ruokani 15-vuotiaana, jos joka vuosi lähtee yksi palikka suusta, kysyn vaan!

Toivottavasti ne ei tätäkin hammasta vie!

Sitä asiaa tuli ressattua oikein ajan kanssa, ja siinä asiaa ajatellessani raavin otsaani, niin kuin nyt kissa tekee, kun on kova silakka purtavana. Ei ollut hyvä juttu se, ei laisinkaan. Nimittäin lähti karva otsasta ja vähän nahkaakin ja rupesi kutiamaan niin penteleesti. Eihän siinä auttanut kuin raapia lisää, mutta kiukuspäissäni ja pienen koordinaatiohäiriön kera takakäpälä osui aina välillä korvankin puolelle ja sama peli siellä, iho rikki, karvat kateissa ja järjetön kutina! Ihmettelivät kovasti nuo ihmistyypit meikäläisen menoa, kakkonen otsaryppy rutussa ja ykkönen pää kenossa. Mitä siinä tuijottavat, pakkohan päätä on raapia ja korvia täristellä, jos tuntuu kuin olisi muurahaispesä parkkeerannut korvien väliin. No juu, arvaahan sen, mitä siitä seurasi: kakkonen oli soittamassa lauantai-iltana kymmenen aikaan nain-van-vaniin ja ykkönen vaappui perässä ja yritti repiä puhelinta pois.  

Toiset meistä stressaa ja toiset sitten taas ei

Todennäköisesti tämä allerginen stressireaktioni olisi kadonnut kuin makrilliparvi Atlanttiin, jos nuo kaksi kykenisivät ottamaan asioita hiukan rauhallisemmin. Tai no, jos ykkönen ottaa jotain vielä rauhallisemmin, se vaipuu koomaan, mutta kakkonen. Kieltämättä olin hiukan huonossa hapessa sunnuntain, kun yritin tehdä vangoghit ja ravistella kutiavan korvani irti, mutta väitän, että siltikin kakkoselta oli havaittavissa melkoista ylilyöntiä. Nimittäin viikonlopun jälkeen jouduin taas kuljetuskoppaan ja ei muuta kuin pikavauhtia eläinlääkärin pakeille. Siinä vastaanotolle pääsyä odotellessamme kakkosen tajunnanvirta kulki jotakuinkin näin: Kissa (minä) on sairas. Sairas kissa kärsii. Kaksi päivää sairastanut kissa kärsii vielä enemmän. Kissa ei ehkä parane. Sairas, kärsivä kissa, joka ei parane = lopetettava. Tässä kohtaa säikähdin ja siirsin katseeni ykköseen, joka notkui puolimakaavassa asennossa penkillä, haukotteli ja totesi, että eihän se Sallo sitten ilman poikaansa pärjää, se on varmaankin ammuttava, kunhan tästä kotiin päästään. Kakkosen huumorintaju ja sarkasminsietokyky ei olleet ihan tapissa, koska ryppy otsalla syveni siihen malliin, että eskoahot blokkasivat pahasti näkyvyyden. Koska sairas, kärsivä kissa, joka ei parane, on lopetettava ja sairaan kärsivän kissan äiti ammuttava, voi kuulemma kakkosen omakin mielenterveys olla vaarassa. Ja jos kakkosen mielenterveys on vaarassa, ei työnteosta tule mitään, jonka vuoksi rahat loppuvat ja talo menee vasaran alle. Vähintäänkin autotalli täytyy purkaa. Ykkönen pelasi nettipokeria älypuhelimellaan, otti kahvia automaatista ja ehdotti laajennettua itsemurhaa. Ehkä jos vielä talon polttaisi siihen loppuun, niin ei jäisi pahaa karmaa millekään uusille asukkaille. Tässä vaiheessa kakkonen epäili, että ykkönen ei ehkä suhtaudu asiaan riittävällä vakavuudella. Ykkönen itsekin epäili samaa. Jostain ne sentään ovat samaa mieltä. Keskustelu katkesi eläinlääkärin huudahdukseen: ”Ja onkos Kehveli täällä?” En oikein itsekään ymmärrä, mutta olin kovin ilahtunut päästessäni lääkärin huoneeseen.

Harvoin sitä on niin iloinen ollut eläinlääkärin kutsusta

Korvatippa oli sitten loppujen lopuksi ainoa troppi, jota lekuri määräsi, mutta sitä pitikin sitten tunkea otsalle ja korviin kahdesti päivässä kahden viikon ajan. No arvatkaa vaan, oliko kakkosella vatsahaava jo ennen kuin auto oli saatu eläinlääkäriaseman parkkiruudusta peruutettua. Epäili, etten oikein antaisi tippoja tiputella, ainakaan oikeisiin kohtiin ja vaikka antaisinkin, tuskin ne auttaisivat, ja vaikka yleensä auttaisivatkin, niin varmasti eivät tässä tapauksessa. Ykkönen ehdotteli jotain niinkin typerää, kuin että katsotaan lääkekuuri loppuun ja tullaan sitten uudestaan, jos ei auta. Idiootti! Sano nyt tuollaista kakkoselle siinä vaiheessa, kun se on myymässä taloa kuitatakseen eläinlääkärimaksut.

Äitikin oli tooosi huolissaan

Pariskunta siis tiputteli ohjeiden mukaisesti tippoja otsalleni, korviini, kodinhoitohuoneen lattialle, puhtaiden pyykkien päälle ja kakkosen paidalle, niin kuin käsky oli käynyt. Ykkönen vielä hinkkasi tipat korviini sellaisella voimalla, että muutaman käsittelyn jälkeen näytin luppakorvaiselta angorakanilta, jolla on rasvattu irokeesi. Kaikesta tästä huolimatta kokonaisvaltainen tulehdusreaktio valtasi kroppani korvalehdistä hännänpäähän. Silmä muurautui umpeen, otsanahka veresti, korvat kihisivät ja jonkin sortin sulkasato tuntui vievän viimeisetkin karvat. Terveydentilaani ei varsinaisesti auttanut veljenikään, joka käytti heikkoa fyysistä kuntoani sekä hetkellistä sokeuttani hyväkseen ja yritti purra terveenkin korvan irti. 

Häirikkö teroittaa kynsiään

Onneksi jossain saa olla rauhassa

Hämärä muistikuva on vielä siitä, kuinka kakkonen soitti eläinlääkärille uudemman kerran ja ykkönenkin näytti tapojensa vastaisesti jossain määrin vakavalta. Joskaan ei niin vakavalta, etteikö olisi lähtenyt kavereidensa kanssa perjantain keilailtaan. Siihen oikeastaan sitten selkeät muistikuvat loppuvatkin. Äiti kertoi myöhemmin, että kakkonen oli perjantai-illan seuraillut minua hyvin, hyvin huolestuneena. Mikä tarkoittaa kakkosen kohdalla suurin piirtein samaa kuin normaaleilla ihmisillä tietoisuus lähenevästä ydinsaastepilvestä. Mutta meni ilta ja meni yö ja tuli toinen päivä ja vahdinvaihto. Kakkonen häipyi sukuloimaan pääkaupunkiin, ja ykkönen jäi kotiin pitämään vahtia. Hämärästi muistan ykkösen käyneen laittamassa silmätippoja, kun lepäsin väsyneenä kakkosen jääkiekkokassin päällä. Vaikka kuinka olisin kipeä, niin kakkosen mielestä en ilmeisesti koskaan niin kipeä, että voisi lätkäkassin jättää edes vähän rakoselleen. Ehkä siellä kuivuneen hien ja muovisuojusten keskellä olisi paraneminen ollut nopeampaa. Mutta ei, lätkäkassin päällä oli maallinen taivallukseni lähenevä loppuaan, siltä se tuntui ja siltä se näytti. Näytti jopa niin vahvasti, että ykkösen ehdotuksesta sain luvan nukkua makuuhuoneessa ihmispariskunnan kanssa vielä viimeiset yöt. Äidin mukaan minut napattiin makuuhuoneeseen nukkumaan ja sekä ykkösellä että kakkosella oli selkeästi silmissä ylimääräistä kosteutta. Muistikuvaa ei ole, mutta varmaan automaattisesti olen ottanut paikkani siitä, missä se on ollut viimeiset kahdeksan vuotta, ykkösen masun päältä.  En ollut itsekään varma, heräisinkö siitä enää, mutta jos jossain paikassa täytyy se viimeinen henkäisy vetää, ykkösen masu on ihan passeli paikka siihen. Sanomattakin on selvää, ettei ykkönen nukkunut yhtään koko yönä, ja kakkonen nyt ei ole nukkunut sen jälkeen, kun asuntolainan viitekorkoa nostettiin 0,2 prosenttiyksikköä.

Tassukin sympatiseeraa

No näin ne sanoivat, mutta minä tiedän paremmin. Nimittäin kun sunnuntaiaamuna havahduin samasta asennosta ykkösen masun päältä, niin kyllä vain molemmat tuhisivat syvässä unessa. Näin sen ihan selkeästi, koska silmän turvotus oli kadonnut ja maailma seljennyt. Tietenkin ajattelin kertoa ilouutisen näille ihmisystävilleni heti oitis, vaikka he todennäköisesti olivat nukahtaneet vasta vartti sitten, joten reippaasti pomppasin ykkösen naaman päälle ja tiputin kirjan yöpöydältä lattialle. Harvoin sitä kuulkaa tuollaisesta tempusta saa osakseen riemunkiljahduksia ja ylenpalttista rapsutuslässytyshalihommaa! Mutta nyt sai. Täytyy myöntää, että kyllähän tämä kissa aika pahassa kunnossa oli, ja velipoikaa myöden kaikki tässä taloudessa olivat huolissaan. Eli siinä mielessä riemunkiljahdukset olivat ihan paikallaan.

Jos ei ykkösen masun päällä niin sitten kakkosen koipien päällä

 Eli näin täällä, otsa alkaa parantua, samoin korvat ja silmäkin. Että tässä valtakunnassa kaikki hyvin, vaikka välillä stressi painaakin päälle. Monta hyvääkin asiaa tuosta sairastamisesta jäi. Meikäpojan ruokailua vahditaan entistä tarkemmin, ja nyt on syöty niin paljon possunsydäntä, katkarapuja ja kalanpaloja, että turkkikin hohtaa kiiltävämpänä kuin koskaan. Nukkumapaikkakin jäi, eli saan edelleen erikoiskohteluna nukkua makuuhuoneesssa, kun muut jäävät suljetun oven toiselle puolen. Ykkösen massun päällä on ehkä maailman paras nukkumapaikka. Vaikka aamulla ykkönen jotain mutiseekin makuuhaavoistaan ja tunnottomista raajoistaan, mutta taakkaamme kaikilla.





8. helmikuuta 2013

Hei me surffataan!

Me ruvetaan surffaamaan! Helmikuuhan se vasta on, mutta niinhän ne sanoo, että avantouinti karaisee.  Ja ainahan sitä voi aloittaa lumilaudalla, pistää vähän haastetta kehiin, niin ollaan vähintäänkin Tuuli Petäjän veroisia kesällä. Kakkonen seilaa tuolla koneellaan ja selvittää, kuinka hyvää se surffaus meille tekee. Laihduttaa, auttaa voimaan paremmin ja pitää skarppina. Minä nyt en mielelläni kyllä laihtuisi, kun kylkiluut kolahtelee jo nytkin ovenkarmeihin, mutta ilmeisen hyvää se surffaus silti meille tekisi puheista päätellen. Olisi niin kuin meille kissoille luontaisempaa.

Tässäkö ne on ne surffilaudat?

Toisaalta ei kyllä uppoa meikäpojan korvien väliin tuo! Kyllähän minä laudalla pysyisin vaikka minkälaisessa aallokossa, on sen verran prokamaa tuo meikäläisen häntä. Ja mielelläni jopa kokeilisin, olenhan extremeurheilija, riipun hännänpäästä stereoiden takana ja kurkottelen jääkaapin päältä pakastimeen. Mutta ei se vesi nyt kuitenkaan oikein tunnu omimmalta elementiltä. Paitsi jos sitä laapataan pesuhuoneen lattiasta viemärikaivoon. Siihen surffaukseen kuulemma liittyvät olennaisesti myös sei ja porsas. Mikä sitten vie sen viimeisenkin järjen hivenen asiasta. Sei kyllä kuuluu veteen, mutta harvemmin olen porsaita surffilaudalla nähnyt. Tarkemmin jos miettii, niin enpä usko, että koskaan. Tosin aika harvakseltaan olen surffausta seurannut, etten nyt ihan varmaksi tietenkään voi mennä sanomaan.

No jos surffata pitää, niin sitten korkeilla aalloilla!!

No selvisihän tuo probleema, kyseessä ei olekaan surffaus vaan barffaus! Larppaus, skarppaus, surffaus, barffaus, ota niistä nyt selvää... Säästyipähän possuparkakin lainelautailulta. Tosin ei sille kovin hyvin siltikään käynyt, joutui nimittäin meikäläisten lautaselle. Koska porsas on perinteisesti  pyörinyt kissojen sunnuntailounaan grillivartaassa, niin tietenkin se on myös barffiruokavalion peruskauraa. Meidänkin esi-isissä on kuuluisia porsaanmetsästäjiä, kuten isoisoisoisoisäni Salomon Siankorva, joka saalisti jokaviikkoisella iltarastireitillään laumalleen luomutilan suurimman sorkkajalan. Joten tiesin kyllä erinomaisen hyvin, mitä tehdä, kun kakkonen kolautti kippoon normaalin lohisheeban tai gurmee perlee lapäänin asemesta kimpaleen lähitilalla kasvatettua luomupossunpaistia.

Salomon Siankorvan jalanjäljillä

Liittyykö nää nyt sitten siihen larppaukseen?

Surffausta tai barffausta, yks lysti. Anna tänne sitä ruokaa!

Seitä, däng juu.

Söin sen mahdollisimman nopeasti, jotta ehtisin takavasemmalta myös Paavon porsaan kimppuun. Tiedossahan on, että Paavo on raksumiehiä. Siinä se meidän muurahaiskarhu tuijotti kippoaan ja mietti, että mitä tuolle pitäisi tehdä? Missä on mun raksut? Kulmasta kerkesin puraista, ennen kuin kakkonen puuttui peliin ja tuuppasi minut sivummalle. Mikä ei mielestäni sopinut barffauksen henkeen laisinkaan, koska silloin kun porsaita saalistettiin, niin vahvat voittivat heikot ja nopeat söivät hitaat ja Paavon kaltaisilta vietiin kyllä ihan tasan tarkkaan eväät. Kakkonen puuttui uudelleen peliin saksien kanssa, ja ymmärsihän se Paavo Pallerokin sitten vihdoin, että porsaskin oli raksu, mutta vain hiukan eri muodossa ja pisteli omat pikku palasensa hyvällä halulla poskeensa.


 Muurahaiskarhu oudon mallisten raksujen kimpussa

 Okei, nää luut vaatii vähän keskittymistä

Grrr.... turha silti tulla mun tipua havittelemaan!

Vaikkei tätä nyt vielä varsinaisesti barffaukseksi sen enempää kuin surffaukseksikaan voisi kutsua, on se silti huomionarvoista, että liha-aterian jälkeen on Paavo the Beef kellinyt tyytyväisenä delfiinissä eikä ole hiilarit kuplineet kurkkutorvessa. Ja illan viimeisen aterian tullen on Papu the Meat Lover jopa kiel-täy-ty-nyt RAKSUISTA. Olen miettinyt, mahtaako olla ihan terve, kun noin radikaalisesti on muuttanut tapansa. On ollut hyvin tervehenkistä ja pyöreäsilmäistä poikaa, minkä seurauksena on rapsuja ropissut ja pehmoinen nukkumakolo tarjottu ykkösen jalkopäästä. Minun paikalleni ykkösen mahan päälle ei sentään ole asiaa, joku roti nyt olla pitää.

 Barffauksen jälkeen voi hyvin surffailla

Tiukka shikaani

Kuulopuheiden perusteella meidän lautasilta saattaa jatkossa löytyä kaikenlaista muutakin kivaa, kuten broilerin kaulaa ja siipiä, liekö niitä kuuluisia hot wingsejä. Tuleekohan kyytipoikana selleriä sinihomejuustodipissä ja iso kylmä olut?? Vähän tämä salatieteeltä vaikuttaa, ja melko paljon omaa päättelykykyä tässä vaaditaan. Länkkäreistä ja inkkareistakin täällä puhutaan, mutten usko niiden kuuluvan kissojen ruokaympyrään. Noista siivekkäistä me metsästellään aika usein kärpäsiä, mutta pitääkö tässä nyt bodaamaan ruveta ja ponnistusvoimaa treenaamaan, että saa kanankokoisia elikoita kiinni katonrajasta ja verhojen takaa? Sitten on puhuttu kielistä ja hevosista ja peuroista ja hirvistä. Ja kermaviilistä ja kaurapuurosta ja kananmunankuorijauheesta. Noita jälkimmäisiä en kyllä joukko-oppitaidoillani elollisiin olentoihin laskisi, mutta ei se mitään, minä vetelen kyllä kaiken hyvällä ruokahalulla, kärpäset ja hevoset ja vaikka biisonit. Kannatan ilolla terveellisiä elämäntapoja ja pitkiä yöunia. Sitä paitsi possun sydämillähän tässä on harjoiteltu jo useamman vuoden, joten eihän tässä hädän päivää.  

Päästäkää pois! Täällä on purkissa tapettu kana!


Taffeli sydämen asialla

31. tammikuuta 2013

Matkailu avartaa

Olivat ykkönen ja kakkonen lomareissulla tuossa vähän ennen joulua. Lähtivät Varsovaan, on kaupunki Puolan maalla, sen minäkin tiedän, virtaa suonissa sen verran maailman matkaajan verta. Siellä on vanhaa kaupunkia, gheton raunioita, historiallinen kuninkaanlinna ja paljon muuta nähtävää – ja nämä kaksi sanoivat, että parasta oli, kun sai nukkua!? Mitä hemmettiä ne sinne nukkumaan menivät, kai sitä nukkua kotonaankin voi?! Kyllä se ainakin minulta ja koko meidän laumalta onnistuu ilman minkään valtakunnan ongelmia.

Zzzzzzzzz...

Pahvilaatikot on siitä kivoja, että niissä tulee yleensä semmoinen mukava viirupäisyyskohtaus

Illan otan rennosti, makoilen sohvalla tai sängyn päällä ja välillä syön ja sitten taas syön. Yöllä juoksentelen ykkösen ja kakkosen makkarissa, eteisessä, olkkarissa, vessassa ja kodinhuoneessa pesukoneen ja kuivausrummun päällä. Leikin hiiren ja Paavon kanssa, raatelen pahvilaatikoita ja käyn läpsimässä makuuhuoneessa röhnöttäviä laiskiaisia selkään ja nenuun. Sitten taas mielelläni söisin, kun olen kuluttanut kaloreita ainakin kahden kokoiseni kissan edestä. Aamuyöstä alan huutaa varmistaakseni, että aamiainen valmistuu, ennen kuin voimat aivan hiipuu. Aloitan varovaisella nau'ulla, sen verran hienotunteinen olen. Sitten kun on aamuruoka vedelty viiksiin ja karvat suittu ojennukseen, sen jälkeenhän on taas koko päivä aikaa nukkua. Aika idiootteja nuo ihmiset, kun lähtevät parhaaseen nukkumisaikaan töihin!


 Toisaalta hyvä, koska silloin saa koko sängyn itselleen!

Koskapa olivat itse reissussa, niin pääsin minäkin vihdoin matkalle. Eivät jaksaneet kuunnella ulvontaani kuin vajaat kuusi vuorokautta, kun vihdoin ottivat mukaan autoilemaan. Eivätkä laittaneet boksiin vaan antoivat olla valjaissa takapenkillä! Ajattelin, että sitähän minäkin olen ihmetellyt, että mikä ihmeen juttu se pieni kotelo on, johon pitää automatkojen ajaksi tunkea?! Eri asia, jos mennään lääkäriin, silloin on ihan hyvä, että on jotain pehmuketta ja seinämää ympärillä, ettei ihan ympäri ämpäri heittelehdi, jos on vaikka jotain narkoosiaineita tai kolmiolääkkeitä siellä lääkärissä nauttinut. Ajattelivat ilmeisesti, että jos pitävät minua päivällä hereillä ja tarjoavat virikkeitä, niin nukkuisin yöllä. Voin ihan kertoa, että turha luulo.


Hyvin näkyy, kun on vähän koroketta tassujen alla

Mutta mitä perkuletta!

Olihan siinä omat pelottavatkin hetkensä, varsinkin kun tuo ykkönen tuli takapenkille viereen istumaan. Jostain syystä sitä kannattaa tällaisissa tilanteissa varoa, yleensä sillä jotain taka-ajatuksia on. Mutta toimi se hyvänä alustana, kun kurkottelin ikkunasta ulos ja katselin maisemia. Mutta, jumaleissön! Meinasin iskeä kynteni ykkösen reisivaltimosta sisään (enkä siis huvikseni vaan ihan syystä, jonka kerron kohta), kun näin mitä ulkona oli! Pirulauta, minut on tuotu maaseudulle! Minut, prinsessa, kaupunkilaistyttö, stadin gimma ja urbaani sitikät. Viimeksi kun enempi autolla ajettiin, ikkunoista vilahteli kehä ykköstä ja kolmosta, joskus jopa kakkosta, oli Vihdintietä ja Lahdentietä ja Hämeentietä, mutta ei sentään Peltotietä! Käytiin Kalliossa ja Munkkivuoren ostarilla. Hämeenlinna oli kaukaisin maailman kolkka, jossa tiesin käyneeni. Hämärästi muistan sellaisen yhden pidemmän autoiluruljanssin, jossa kyyditettiin minun ja kakkosen lisäksi huonekaluja. Sen verran ymmärsin, että kämppä vaihtui, mutta busseja sieltä uusistakin ikkunoista näkyi. Mutta sitä en tajunnut, että kun toisen kerran muutettiin huonekalujen kanssa, niin sillä kertaa tie vei landelle!! Onhan tässä omalla pihalla pyöritty ja västäräkkejä bongailtu ja lähistön kujilla köpötelty, mutta ruohoa oli jalkojen alla siellä Vantaanjoen varrellakin ja Kalevan kirkon vieressä!

Mistäs minä olisin voinut tietää, että Hämeessähän tässä ollaan! Nyt on sitten opeteltava morot ja porot ja nysset ja alettava kannustaa ilveksiä, eikä siis ole mikään ihme, että nuo kolme ovat tuollaisia laiskanpulskeita ja käyvät vähän hitaalla! Paras ystäväni Paavo the Män onkin landepaukku? Maatiainen? Navettakissa? Toisaalta kyllähän Paavo vieraili Vantaallakin eikä ollut moksiskaan, joten onhan se maailmaa nähnyt. Ja Sallolle olen välillä vähän kateellinenkin (en kyllä ikinä aio sille kertoa), koska olen kuullut, että se on aikanaan kuljeskellut vapaana ja mennyt minne lystännyt. Tosin huonostihan siinä kävi, että parempi pysytellä narun päässä vaan. Kehveli nyt on Kehveli, joten sille on sama, asutaanko Muotkatunturilla vai Manhattanilla. Joten eiköhän tähän nyt loppujen lopuksi kuitenkin totu, siis eihän tähän maailma kaadu, kun nuo kolme palleroakin tuossa hengissä ovat. Ja mikä nyt olisi parempaa pieneen kuldduurishokkiin kuin kunnon yöravaamiset ja aamiaishuudot. Ja kaupan päälle kunnon painit Paavo the Landepaukun kanssa.

Silti tästä toipuminen taitaa vaatia pienen meditaatiotuokion lätkäpöksyissä. Onneksi jotkut asiat sentään pysyvät, eivätkä muutu!


28. lokakuuta 2012

Paavon salakapakka



Oli synkkä ja myrskyinen yö. Kieltolaki oli vielä voimassa, ja valtakuntaan perustetut  puritaaniset raksuseurat toitottivat vehnättömien ja rasvattomien raksujen puolesta. Kaikkialla, missä kissoja kokoontui, siellä raksuseurojen saarnaajat moralisoivat ja pelottelivat tulevasta tuhosta: ”Lentääpi laatta, ei kestä maksa, tuhoon tuomittu on munuainen!”
 
Paavo the Man kuljeksi pitkin tutuksi tulleita hämäriä nurkkia keittiön ja olohuoneen laitamilla etsiskellen raksutrokareita. Tiedossa oli, että niitä vielä saa, kunnollisia rasvaisia vehnäraksuja. Aina kaksijalkaisten ilmaantuessa näkökenttään Paavo kiepahti olohuoneen tuolin alle ja odotti varjoisessa piilossaan, kunnes vaara oli ohi. Ei ollut näinä aikoina helppoa kissoilla, jotka mielivät kunnon herkkuja, rasvaisia ja muhkeita vehnäisiä raksuja. Huhu kuitenkin kiersi, että uutta lastia odoteltiin, näinä päivinä sellaisen pitäisi saapua. Mutta varovainen oli oltava, raksupoliisit kyttäsivät trokareita ja ratsasivat salabaareja kautta valtakunnan, aina saunalta pikkuvessaan asti. 

 Muina kissoina...

Sitten vihdoin ovikello soi ja postilähetti odotti oven takana iso paketti kainalossaan. Paketin kyljessä komeileva nimi, ZooPlus, kertoi raksujen saapuneen. Paavo siirtyi kakkosen perässä tuulikaapin tuolin alle seuraamaan lähetyksen kuittausta muina kissoina ja taisteli kaikin voimin pitääkseen häntänsä kurissa. Tarkempi kaksijalkainen olisi tajunnut hännän sojottamisesta kohti taivasta, korvien huuhkajamaisesta asennosta ja viiksien hienoisesta värinästä, että jotain outoa, jotain kiellettyä oli meneillään... Kun lajitoverit tungeksivat ympärillä ja ykkös-kakkospariskunta kuljetti lähetin tuomaa laatikkoa kohti keittiötä, Paavo tarkkaili tapahtumia kauempaa ja painoi tarkasti mieleensä jokaisen paketissa olleen pienemmän laatikon sijoituspaikan. Märkäruoka meni alalaatikkoon. Hyvä, sillä ei ole niin väliä, ja reelinkilaatikko olisikin pahimpia avattavia. Suuri terveellinen, vehnätön Power of nature -säkki  meni eteisen kaappiin, mutta NE raksut, niiden loppupaikaksi tuli keittiön alakaapin alahylly. Ei ehkä parempi onni olisi voinut olla. Kaapin jäykät saranat olivat pienen pieni haaste, mutta ei mahdoton komealle kollille, joka oli tunnettu häntäheikki kirjastohuoneen kuntosalilla. 

Jossain on rasvaraksun haisu


Täällä mitään baaria ole...

Illan tullen ykkönen ja kakkonen suorittivat iltarutiininsa. Kakkonen ruokki lauman, myös Paavon, mutta vain vähärasvaisilla raksuilla, ja hoiti yöksi pöydälle annokset vehnätöntä märkäruokaa. Ykkönen kävi lukitsemassa ovet, napsautti päälle hälytykset ja siivosi hiekkalaatikot. Tämän jälkeen talon valtasi vihdoin hiljaisuus, ainoastaan ykkösen kevyt kuorsaus ja kakkosen korvatulppien korvaan tunkemisen kahina  kuului makuuhuoneesta, kun Paavo the Man katsoi hetkensä tulleen. Vilkuilu vasemmalle ja oikealle, ettei ainuttakaan pyhäkoulun kiitettävin arvosanoin suorittanutta lajitoveria ollut hereillä, sitten äänettömästi kiepaus selälleen keittiön laattalattialle ja raksubaarin oven kimppuun. Hetken taistelu ja ovi antoi periksi. Siellä se oli, kielletty hedelmä, iso säkki rasvaisia raksuja!! 

 Livahdus salakapakkaan

Näin kului viikon päivät, kunnes ykkönen ja kakkonen alkoivat ihmetellä aamuisin lattialta löytyneitä pieniä oksennuksia, Paavon makoilua kaikessa rauhassa sohvalla aamuisin, kun aamiaisen aika koitti, sekä Paavon punnituksen lukemia, jotka hitaasti mutta varmasti päivä päivältä ja gramma grammalta näyttivät enemmän. Eräänä yönä se sitten tapahtui. Hiukan liian varmaksi yöllisistä toimistaan muuttunut Paavo the Man juhli salakapakassaan aamuyön pimeinä tunteina, kunnes yhtäkkiä pillit soivat, keittiön valonheittimet kohdistuivat suoraan kaappiin ja kapakan väki juoksi äänekkäästi edestakaisin. Ratsia! Kaapin ovi aukesi, ykkönen ja kakkonen seisoivat oven takana ja valot loimottivat suoraan  silmiin! Koko kaappi ratsattiin, rasvaisten raksujen pussi nostettiin ulos kaapista ja pussin auki revitystä kulmasta raksut levisivät pitkin keittiön lattiaa.

Paavo the Man suunnitteli hetken yrittävänsä lattialle irtoraksujen poimintaan, mutta näki sitten sekunnin asiaa mietittyään parhaakseen ottaa hännän viidenneksi jalaksi ja luikkia kilttinä kissana paikalleen sängyn jalkopäähän ikään kuin ei sieltä mihinkään olisi liikahtanutkaan. Ehkä nuo ihmiset syyttäisivät välikohtauksesta esimerkiksi Taffelia, joka sitä yöruokaa yleensä eniten kaipailee, tai luikero-Kehveliä, jonka bulimistiset taipumukset olisivat pakottaneet öisen hotkintakohtauksen valtaan, tai edes nyt sitten äitiä, joka ei yleensäkään vietä kaikkia öitä makuuhuoneessa. Saattaa kuitenkin olla, että Hill’s Science Plan Feline Adult Oral Care -kanaraksut eivät vastedes enää keittiön kaapin alahyllyltä löydy.

 Jaa miten niin minä???