Emme halua ruumaan! – Nuku hyvin Jack!

Täällä itketään taas. Katsoin parhaimmaksi jättää lintubongailun sikseen ja hypätä ikkunan äärestä kainaloon lohduttamaan. Surullista kyllä minunkin mielestäni. Ollaan nimittäin seurattu pari viikkoa tiiviisti Facebookista ja pidetty peukkuja, että rotukaverini Jack Amerikassa parantuisi ja pääsisi kotiin Karen-ihmisensä ja Barry-veljensä luo.

Jack 2006-2011

 

Jack ja Barry New Yorkin kodissa

Se oli elokuussa vähän ennen kuin New Yorkissa alettiin valmistautua Irene-myrskyyn, kun Jackin porukan piti muuttaa Karenin uuden työn takia Kaliforniaan. Raamikkaina norskipoikina Jackia ja Barrya ei huolittu matkustajiksi matkustamoon vaan joutuivat laatikoissaan ruumatavaraksi. Jackin laatikko oli Barryn laatikon päällä, ja jossain vaiheessa Karenin jo siirryttyä portille se putosi maahan ja aukesi. Osaan kyllä hyvin kuvitella, miten vikkelästi Jack on paennut sitä terminaalin vilinää (kuulemma se on se sama, josta Finnairkin lähtee) suoraan ensimmäisestä aukosta sinne ilmastointikanavaan.

Ei ole eläimenarvoista touhua tuollainen ruumaan laittaminen. Sitä paitsi joka viikko joku viiksekäs jossain päin maailmaa, vai olikohan se Amerikkaa, katoaa, loukkaantuu tai kuolee, kun laatikko aukeaa, kaatuu tai murskaantuu muun romppeen seassa. Joten EI meitä ruumaan. Taidankin tehdä banderollin, ottaa nuo muut mukaan ja mennä Hämeenkadulle vähän mieltä osoittamaan! Laitan ehkä Jackin kuvan kepin nokkaan, että tämmöiseksi tulee, kun jätetään heitteille eikä saa ruokaa!

Jack sairaalassa. Verenpaine on jo hyvä, eikä ole enää tötteröäkään päässä, mutta kun tulehtuneet haavat eivät parane!

On kyllä ihan epäreilua. Ensin on jossain pimeissä putkistoissa yksin KAKSI KUUKAUTTA ilman ruokaa, juomaa tai yhtään silitystä tai masurapsua. Ja sitten vielä kaksitoista päivää sairaalassa. Aikamoinen taistelija, mutta ei sitä kisupoikakaan valitettavasti kaikkeen kykene. Ei kyllä ole hyvä olla niin kauan syömättä ja juomatta, kun menee iho huonoon kuntoon eivätkä haavat parane. Lääkärit sanoivat, että olisi tarvittu paljon ihonsiirtoja ja leikkauksia, eikä todennäköisesti sekään olisi auttanut. Että onhan se sitten parempi, ettei enää enempää tarvinnut kärsiä. Onneksi Jack pääsi lämpimään ja hyvään hoitoon eikä tarvinnut sinne kanavaan yksin kuolla. Se kuitenkin on ihan kamalan surullista, ettei lentoyhtiö järjestänyt Karenille matkaa niin, että Jack olisi saanut oman ihmisen syliin nukahtaa. Onneksi ympärillä oli paljon muita kisuihmisiä, mutta eihän se sama kyllä ollut. Kauniita unia Jack, ehkä me siellä sillalla sitten joskus (pitkän ajan päästä) tavataan...

Onneksi olen tosi hyvä lohduttaja!

Toim. huom. Suomessakin yli 6-kiloiset lemmikkieläimet joutuvat lentokoneella matkustaessaan ruumaan, missä on kylmä ja/tai kuuma sekä kova meteli. Eläinten kantolaatikoita käsitellään kuin matkalaukkuja, ja tiedämme kaikki, miten niitä lentokentillä ympäri maailmaa käsitellään. Yleensä eläimille ei ole omaa osastoaan ruumassa, vaan ne ovat matkatavaran joukossa. Laatikoita pinotaan päällekkäin, ne putoilevat ja aukeilevat, eläimet loukkaantuvat ja katoavat. Eläimiä lähetetään myös väärin osoitteisiin, eikä niitä tosissaan etsitä. Toivottavasti Jack on monista samanlaisista tapauksista vihdoin se, joka saa aikaan muutoksen tavassa, jolla lentoyhtiöt käsittelevät eläinmatkustajiaan.

Jackin muistolle.

https://www.facebook.com/#!/pages/Jack-The-Cat-is-Lost-in-AA-Baggage-at-JFK/143108332445793

http://whereisjack.org/

Ps.

On se nyt kumma, kun lauantai-iltaa vietetään pillittämällä kulmasohvan nurkassa. Toinen surffailee jääkiekkovarusteita (ihan kuin niitä ei olisi tässä huushollissa jo ihan tarpeeksi?!) ja on ihan kohtalaisen normaali läppärinsä takana, mutta tuo toinen, se tihrustaa itkeä pillittäen jotain nyyhkytarinoita jostain ihmeen sateenkaarisilloista. Ihan kaheli on, vesi valuu silmistä poskia pitkin ja seuraavana hetkenä ne sitten hekottavat, kuulemma tragikoomista touhua vai oliko se koomistraagista. Joka tapauksessa minä nyt en ole menossa millekään sillalle, vaikka sitä tuo heikkohermoisempi tapaus ilmeisesti pelkää. Tassu onneksi keksi tavan, jolla estää liiat lukemiset, joten palautui vihdoin se rauha tähänkin taloon.

Jotain rajaa?!

Täytyy myöntää, että vaikka kesä vierähti pyrähdellessä lääkeruiskuja karkuun, niin kyllä oli kesällä vatsassa mukavampi olo. Kun asiaa näin jälkikäteen miettii. Kehuivat, kuinka silmäni olivat isot kuin lautaset ja kirkkaat kuin mitkä. En laatoitellut mattoja pesukuntoon, enkä edes vaatinut ylimääräistä vesikippoa hellan päälle. Mutta kahteen kuukauteen se ruiskutus kuulemma piti rajoittaa. Ja nyt taas silmäni lurpsivat ja olen nuutunut ja vetämätön, väittävät. Saattaisin kyllä olla taipuvainen ajattelemaan, että syksyllä satun nyt vaan tykkäämään pehmeästä sohvasta ja loikoilusta lämpimän peiton päällä.

Jes, oma peitto!

Minun silmissäkö jotain vikaa?! Viat löytyy ihan tuosta vierestä?!

Oletan siitä huolimatta, ettei tästä lopulta voi seurata muuta kuin uusi lääkärireissu. Tuo kakkonen on pahaenteisesti viettänyt pari päivää jossain Kissamaailmassa. Sieltä jotain vertaistukea kuulemma saa ja vinkkejä. Jaa mihin, kysyn. Kakkaekspertiksikin on ruvennut. Tutkii, onko löysää vai kiinteää, vaaleaa vai tummaa, kuinka usein siellä laatikolla käyn, ja kiittelee ja kehuskelee, kun mielestänsä normaalin pötkön sinne prutkautan. Eikä riitä, että meikäläisen terveydentilaa tarkkaillaan yötä päivää, kohta on taas madotuskin vuorossa ja sitten kuskataan rokotukseen. Stressihän tällaisesta ruljanssista väistämättä seuraa. Ja jos pakko on rokotukseen mennä, niin menen kyllä Kehvelin kanssa samaan boksiin! 

Aivokasvaintakin tuo yksi epäili, vaikka ei kai minulla nyt päässä sentään vikaa ole. Jos jotain pientä vaivaa on, niin myönnän, joskus vähän närästää. Kun talvella ostivat sen silakkalelun, joka pyöri vain valona pitkin lattioita ja seiniä, niin siitähän minä innostuin. Ja koska eivät sillä lelulla enää kanssani leiki, päätin alkaa jahdata varjoja ihan itsekseni. Sen verran kekseliäs ja omatoiminen olen.

Kun haarukasta välähtää valo kattoon, minä poika hyppään keittiön kaapin päälle. Nojatuolin selkänoja ja takanpäällinen ovat myös hyviä vahtipaikkoja. Iltaa tuskin maltan odottaa. Saatan ensin asettua jalkopäähän ja leikkiä nukkuvaa, mutta koko ajan olen tarkkana kuin porkkana. Kun kännykkä, tietokone, kamera tai jokin muu tekninen vempain, joita täällä tuntuu olevan joka paikassa, heijastaa välähdyksen seinään, siinä samassa minä istun ykkösen pään päällä, koska siitä ylettyy parhaiten. Kuulemma vähän häiritsen. Mutta ihan omapa on syynsä, kun sen silakan hankkivat.

Valoilmiöitä!

Tarkkaa touhua!

Alas en tule!

Paavo ja lääkärissäkäynti, osa II

Muistattekos meikäläisen viimekeväisen lekurikeikan? Sen, jossa viekkaudella ja vääryydellä tatuoitiin komeisiin vatsakarvoihini Mikki Hiiren kuva? Jep, poikihan se sitten kesän aikana monenmoista ongelmaa, vaikka ajattelin yhden tuollaisen keikan riittävän mainiosti useammalle vuodelle.  Kesäkuun ollessa juur parhaimmillaan, tuo ykkönen jahtasi meikää pitkin kämppää, sulloi boksiin ja lähti jälleen kuljettamaan auton takapenkillä kohti tuntematonta päämäärää. Hiukan kyllä pelotti, koska kakkonen ei lähtenyt laisinkaan mukaan pitämään puoliani ja ykkösen tiedän olevan jokseenkin kovakourainen, ellen jaksa tai viitsi olla yhteistyöhenkinen. Aika harvoin jaksan.

Summer in the city

Sinne saman naislääkärin hoiviinhan se tie vei. Pikkuhiljaa alan uskoa, että ykkönen sen reitin jo tuntee ja osaa tiukoissa kurveissa varoa, mutta varman päälle otin ja annoin taas äänimerkkiä. Se on muuten kuulkaa villi ilme tuon ykkösen silmissä, kun 35 km:n matkan ajan kuuntelee varoitusmerkkejä. Luulisin sen ilmeen johtuvan kunnioituksesta ja rakkaudesta, siitä että joku jaksaa huolehtia hänenkin turvallisuudestaan. Noh, sehän nyt on luontaista tällaiselle kentlemannille.

Lääkäri se kovasti taas käpälöitsi, halaili ja paineli, mutta oli viime kerrasta sen verran oppinut, ettei uskaltanut ottaa karvatrimmeriään esiin. Eikä kyllä olisi kannattanutkaan, meidän porukka nimittäin viime kerrasta viisastuneena opetteli vastaisuuden varalle muutaman kunnon sidontaotteen. Olis tullut lekuri äkkiä kietaistua stetoskooppiinsa, jos olisi vielä trimmerillä leikkinyt. 

 Judoharkat

No ei leikkinyt ei, mutta halusi verikokeen, ja parin yrityksen jälkeen hoitaja halusi hupun. Siis minulle. Päähän. Hupun!! En sunkan minä mikään metsästyshaukka ole!! Suuntavaistohan siinä meni, kun silmät ja korvat peitettiin, en tiennyt mihin suuntaan kannattaisi tassulla sohia, joten päätin ensin sohia joka suuntaan, ja kun en mihinkään osunut, niin sitten olla vallan sohimatta. Ei auttanut sidontaotteiden opiskelu, täytyy seuraavaksi ruveta ninjaa leikkimään.

Maailman taas valjettua kuulin jotain verikokeesta ja lääkeaineista, joita pitäisi antaa kaksi kertaa päivässä ellei peräti kolme, tunkea liuosta ruiskuun ja antaa aina ennen ruokaa. Kuulemma mahakatarri tai koteloitunut vierasesine mahassa. Ykkönen ja kakkonen epäili, että jokunen metri syömästäni joululahjanarusta olisi halunnut jäädä paksusuolensolmuuni majailemaan, mutta kuulkaa uskokaas pois: yhtä monta metriä sitä tuli toisesta päästä ulos kuin meni toisesta päästä sisään. Kuinka moni teistä muuten on kakkinut lahjanarua? En suosittele, varsinkaan jos lahjanaru on kiharrettu.

Piilossa äitin selän takana

Koko kesähän se sitten meni niin, että meikäläistä lääkittiin, lääkittiin ja lääkittiin. Ja kuten jo yllä mainitsin, ihan kovin yhteistyöhaluinen en jaksanut olla. Ensin tehtiin niin, että kakkonen piti meikää sylissä ja ykkönen tunki ruiskua suuhun. No aika äkkiä tehtiin vaihto, eihän se kakkonen minua pideltyä saa ja ykkösen otteet taas olivat sellaiset, että ruisku meni heilahtamalla kitarisoihin asti. Jotain rajaa! Kakkoselta se ruiskun käyttäminen onnistui vähän lempeämmin, mutta herraduudelis sentään, millä otteilla tuo ykkönen meikää piteli. Ei kuulkaa pahemmin henki kissanpojassa pihise, kun nappaa syliinsä ja pitää paikoillaan! Ihan uskon kuulleeni kertaalleen murtuvien luiden ratinaa, mutta taisivat ennemmin olla ilmavaivoja.

Ykköstä opettelin siis juoksemaan karkuun aina, kun näin sen laittavan litkuja ruiskuun. Yleensä sitä kannattaa paeta aina muutoinkin, varmuuden vuoksi. 

Lällälläää, ettepäs löydä

Yhden tällaisen kerran aikana loikkasin kakkosen syliin, jonne päätin jäädä turvaan, ja sopihan se sille oikein mainiosti. Kymmenen minuutin jälkeen kätensä tosin alkoivat täristä, veikkaan sen johtuneen liikutuksesta. Eihän sitä ihan joka tyttö saa meikäläistä noin kauan lähellään pidellä. Vartin päästä liikutus oli levinnyt jo koko vartaloon, ja pelkäsin, että kauttaaltaan tärisevä mimmi tipauttaa meikän kivikovalle laattalattialle. 

Liekö turvallista. Mutkallehan tässä menee...

Ykkösellekin tuli vissiin joku mustasukkaisuuskohtaus niin, että se ryntäsi kädet ojossa tarrautumaan komeaan turkkiini, mutta ehei, en minä joka tytön syliin mene, enkä varsinkaan tuon Mengelen jälkeläisen. Noup! Päätin siis siinä vaiheessa liueta kakkosen hellästä syleilystä ja livahdin sohvan alle jemmaan. Sinne eivät pääse kumpikaan, vaikka kuinka tuo kakkonen pienikokoinen olisikin. Ykkönen tosin kerran haki jonkun jumppakepin eteisestä ja rupesi sillä huitomaan. Mokoma eukko, katsoisi vähän peiliin, niin rouva näkisi, että hänen kannattaisi sillä jumppakepillä tehdä jotain ihan muuta.

Sohvan alla levähtäessäni ihmislapsen julmuus tuli taas oikein kunnolla esiin. Ykkönen, ja kakkonenkin, hakivat raksukupit olohuoneen lattialle ja pistivät tarjoilut pystyyn.  Kehveli, onneton rimpula, söi niin kuin ei ennen olisi ruokaa nähnytkään, ja meikä on jumissa sohvan alla! Jos jäät sohvan alle, tuo riisitautinen syö kaikki, jos lähdet sohvan alta, joudut julmiin eläinkokeisiin ja syömään taas sitä pahanmakuista litkua. What can a little cat do? 

 Syödäkö vai eikö syödä...

Muutenkin tämä on ollut tällaista omituista aikaa tämä meikäläisen sairastaminen. Mies on hiukan obeesi ja karmea on sirkus ympärillä.

Vapautta vai turvaa?

Sitä on nyt sitten täällä kovasti oltu murheellisia ja epätietoisia naapurin Elmerin kohtalosta. Ja onhan se nyt sanoinkuvaamattoman kamalaa, jos Elmeri ei enää takaisin tule. Ei sillä, että Elmerin kanssa olisi koskaan päästy nenuja hieromaan yhteen tai korvantaustoja pesty, saatikka hännänalustoja haisteltu, mutta tiukasti sitä on ikkunan molemmin puolin pidetty tuijotuskilpailuja. Elmeri kyllä siinä mielessä oli yksi meidän laumasta. Ja mikä lauma tämä nyt enää on, vaivaisella neljällä kissalla?! Ei mikään.

Tuijotuskilpailu Elmeri vastaan me

Nuo nuoremmat on vähän olleet välillä karheita, kun Elmerillä on mukamas ollut enemmän oikeuksia. Niiaina, sanois tuon ykkösen liki satavuotias mummukin. Oikeudet ne oli minullakin aikanaan, kun ulkona liikuin vapaana, ja mitä siitä seurasi? Kolmen päivän pakotettu paasto, puoli kiloa metallia murskaksi potkaistuun reisiluuhun, kasa tikkejä ja lautasantenni päähän. Että tänks vaan oikeustaistelijat! Eroan yhdistyksestä, jos saan tilalle turvallisuutta.

Sitä paitsi, mikä hinku noilla tuonne ulos on? Siellä on liian kuuma tai liian kylmä, ainakin liian kuivaa ja jos ei, niin liian märkää, liian tuulista, liian seisovaa ilmaa, liikaa ötiäisiä, liikaa käärmeksiä, liikaa sitä ja liian vähän tätä. Ainakin jos noita kahta hännätöntä kuuntelee. Ja sinne sitten olisi pakko päästä?! (Ja siellä nuo kaksikin nykyään aina ovat. Ostaisivat teltan ja jättäisivät talon suosista meille).

Mikä voisi olla mukavampaa kuin sisätiloissa loikoilu varsinkin nyt, kun tilaakin on enämpi kuin siinä kaupunkikuutiossa. Nuorempana tietty riitti jonkinlainen koppi, jossa asustaa, kunhan oli katto pään päällä, mutta näin vanhemmalla iällä sitä osaa arvostaa tilaa ja kunnon kodinhoitohuonetta. Varsinkin, kun sinne paistaa mukavan lämpöisesti aurinko aamuyhdeksästä viiteen iltapäivällä.

Tuo Kehveli se vaan tuppaa seuraamaan iholla kiinni koko ajan, ja välillä Paavokin lakkaa istumasta keittiössä banaani päässään ja tulee chillailemaan, joten silloin tällöin on vähän ruuhkaa. Mutta vanhimman oikeudella aina välillä heitän lapsoset lattialle ja grillaan itseäni oikein kunnolla. Ensin toinen kylki, sitten vatsanalus, toinen kylki....

Ja kyllähän täältä talosta löytyy kaikenmoista tutkailtavaa. Siitä nuo kaksi pitävät huolen. Tänne raahataan välillä kaikenlaista uutta lootaa ja laatikkoa. Oletan, että sellaiset hommataan tänne ihan meitä varten. Tämän viimeisimmän ostoksen ylälaatikkoon on kyllä sitten laiteltu sellaisia postilaatikosta löytyneitä papereita, joita siirrellään punaisesta muovitaskusta keltaiseen muovitaskuun, tuskaillaan summista ja todetaan, että meille ei sitten enää paljon virikkeitä osteltaisi. Ainakaan ihan tämän hintaisia. Aijaa! Autotalli on pullollaan pyörää, suksea ja jääkiekkovarustetta, mutta meille ei enää lipaston lipastoa?! Täytyypä teroitella tarpeen tullen kynnet tuohon kukalliseen tapettiin.

Tänne toiseen laatikkoon ne laittavat kaikenlaisia piuhoja ja elektronisia laitteita. Sitten ne menevät ympäri taloa ja tiuskivat, että missä se ja se laturin piuha on. Joku kämmi tuossa evoluutiossa on kyllä ihmisen kohdalla tapahtunut... Enkä minä kyllä auki jättäisi niitä laatikoita, joissa johtoja on. Kaikkihan sen tietävät, että Paavo, meidän oma bio-/ongelmajätemyllyhän ne sieltä käy nälissään syömässä poikki. Ja sitten taas mennään ympäri kämppää ja voivotellaan, että kuka ne sinne laatikkoon jätti ja kuka jätti laatikon auki ja loppupeleissä syyttävät sormet osoittavat jo allekirjoittaneeseenkin.

Täh! Jaa mää vai??!

Kaiken kaikkiaan, elämä on tässä talossa ihan mallillaan, vaikkei ulos pääsisikään. Kunhan nuo kakarat vähän kasvavat, niin ehkä niillekin asia paremmin valkenee. Tai sitten ei.. Sitä odotellessa on aina hyvä vetäistä pikku tirsat. Kehveli kyljessä tietenkin.

Ulkoilun teoriaa ja kenttäkokeiluja

Meillä on vähän surkeat ajat, kun naapurin Elmerin on napannut kettu tai sitten on auto ajanut päälle. Ei ole yli kolmeen viikkoon Elmeri tullut meidän takapihalle meitä moikkaamaan, vaikka joka ilta ollaan kovasti odoteltu. 

Yhtenä aamuna kakkonen  ajoi aamulla Tampereelle ja näki bensa-aseman edessä maantiellä Elmerin näköisen mytyn, mutta ei se kuulemma ollut Elmeri. Kakkonen on pitänyt meteliä, että eivätkö ihmiset välitä kissoistansa, kun päästävät ne vapaina vaeltelemaan. Ja sitten se on ollut tuohtunut, kun täällä meidän uudessa asuinpaikassa ihmiset tuppaavat olemaan sitä mieltä, että aina ne kissat on siellä navetan ylisillä hiiriä pyydystelleet ja asiaan kuuluu, että vahinkoja sattuu. Mutta harvallapa enää mitään ylisiä omakotitaloissaan on, joten huono selitys. Ja kuulemma ovat vielä sitä mieltä, että valjastelu ei ole kissalle sopivaa hommaa. Tuo Tassu on ihan elementissään ulkona valjaissa, ei sitä pitele mikään, saa pyydystää päästäisiä ja pikkuötököitä polun varsilta ja kiipeillä puissa. Kun se tulee sisälle, se syö ruokakipon tyhjäksi ja vetäisee neljän tunnin tirsat päälle. Että ei näytä siltä, että vahinkoa tekisi.

Esimakuahan minäkin tuosta puuhasta alkukesästä sain. Kylliksi helteen paahtamissa sisätiloissa loikoiltuani ajattelin kokeilla uudelleen. Valitsin tällä kertaa yksinkertaisemman strategian ja pingoin kuin satasen suoraa kodinhoitohuoneen poikki avoimesta ovesta ulos. Mitä kuvittelivat? Että pysähtyisin siihen kynnykselle niin kuin Sallo ja Kehveli? Tai että tuo pikkuisen keskimääräistä painavampi vatsani olisi vauhtiani hidastanut? Pistin porukan juoksemaan taloa ympäri, kun tutkin, mitä kaikkia hauskoja kuistinalusia ja terassinaluskoloja pihalta löytyykään. Mutta on se kumma, että lopulta käy aina huonosti ja kiinnihän sitä jää. Aina menee kissanpoika johonkin halpaan, kun sokeasti luottaa ihmiseen! Sitten hoksasin, että voisihan sitä yrittää pihalle ikkunan kautta. Tai ainakin vähän pelotella noita, jotka tuolla muina naisina grillailevat pihalla.

Bööööö!!

Antoivat sitten vihdoin periksi. Sain ylleni Tassun valjaat, ja tällä kertaa maharemmiäkin löysennettiin niin, että sain valjaat päälleni ihan oikein. Aika reteesti minä poika hetken varpaita ruohikossa nosteltuani suuntasin suoraan autotallin nurkalla kököttävän autonrengaspinon luo, että missä se tunkki oikein luuraa.

 Katsokaa, miten hienosti osaan pitää valjaita!

Vau mitä äijien romuja täältä löytyy!

Luulen, että otan tämän ulkoilun harjoitusohjelmaani, koska kannattaahan bodauksen vastapainoksi vähän aerobistakin liikuntaa harrastaa!

Kunpa se Elmerikin sieltä tulisi kotiin, niin voisin kertoa, että ei tämä valjastelu hassumpaa ollenkaan ole.

1 + (1+1) x 4 {abc} = kipollinen raksuja

Luulivat, että nukun, mutta minäpä se pyörittelin päässäni derivaattoja ja polynomifunktioita ja laventelin ja supistelin. Laskin, kuinka monen sekunnin kuluttua siitä, kun astioita aletaan kolistella terassin pöydällä, ovi aukeaa ja voin suorittaa täsmäloikkani puusta ulko-ovelle. Olin suunnitellut tarkasti, miten sujautan hyvin treenatun ylävartaloni avautuvan takapihanoven väliin ja sitten käytän kivikovan keskivartaloni vääntömomenttia, kunnes astioita kannatteleva ihminen suistuu epätasapainoon eikä pysty estämään pakoani. Olin vielä varmuuden vuoksi suunnitellut, että mikäli epätasapainoon suistaminen ei onnistukaan, nostelen ketterästi takakinttuni minua pyydystävien käsien välistä ja kipitän pihalle. Tätä taitoa harjoittelen runsaasti joka kerta, kun minua yritetään pyydystää kuljetuskoppaan, joten olen siinä jo erittäin taitava. Ei uskoisi näin isoa miestä niin ketteräksi, mutta niin vain olen.

Kun hetki koitti, toimin juuri niin kuin olin suunnitellut. Vähän aikaa sätkivät ja potkivat ilmaa, mutta siinä vaiheessa minä olin jo pihalla. En minä mihinkään kauas yrittänyt, koska olihan se vähän iso maailma siellä oven takana. Antoivat minun ihan rauhassa suorittaa terassitarkastuksen.

Mutta sitten minä bongasin yläpihalla västäräkin ja siinä samassa löysin sisäisen linnustajani. Hiukan saattoi katu-uskottavuutta puuttua, mutta yritin kuunnella intuitiotani ja kissanvaistojani ja asetuin vaanimisasentoon pehmeä ja hiukan pyöreähkö takamus sopivasti pystyssä. Siitä pääsisi vikkelästi ja ketterästi paistin kimppuun.

Siinä vaiheessa huomasin sivusilmällä, että kakkonen katosi sisätiloihin. Sieltä se tuli takaisin kourassaan Tassun valjaat. Tarkkaavaisuuteni herpaantui ja jouduin niskapeffaotteella takaisin terassille. No menihan se valjaiden kaularenksu kaulan ympärille, ei kai kenenkään kaulanympäryksissä nyt kovin suuria eroja voi olla. Mutta mitä oikein kuvittelivat. Että nyt tuon laiheliinin vyötärörenksu olisi alkuunkaan ylettynyt minun pyykkilautavatsani ympäri, varsinkin kun oikein pingotin. Kyllä olin sitä mieltä, että vapaana oli mukavampaa, vaikka vähän siinä käppäilinkin narun päässä toisesta renksusta roikkuen.

Ilmeisesti päättelivät, etten minä tällainen laiskanpulskea maatiaiskolli kauas karkaa, ja irrottivat minut narusta. Mutta samalla hetkellä huomasin naapurin pihassa Datsunin!

Lähdin tutkimaan tuon hienon antiikkipelin yksityiskohtia ja ajattelin, että aloitan pakoputkesta. Mutta sitten jouduin sellaiseen temptationiin, joita olin kyllä Suurimmassa pudottajassa nähnyt, mutten arvannut, että sellainen omalle kohdalle osuisi. Kuulin nimittäin raksujen rapinaa raksukupissa! Vilkaisin taakseni varmistuakseni, että voiko täällä ulkona kuulua raksujen ääni. Siellä se oma kipponi talon nurkalla pullotti ääriään myöten! Katsoin vieressäni olevaa Datsunia, raksukuppia, Datsunia ja päätin, että tulen sitten tutkimaan lisää toisen kerran.

Kesäkissat

Tätäkö se kesäkissuus sitten tarkoittaa? Meidät on hylätty. Aamulla annetaan ruoka kuonon alle ja sitten painutaan pihalle, siellä ne huseeraavat multakasojen, kottikärryjen, lapioiden ja kasteluletkujen kanssa ja kantelevat pieniä puita paikasta toiseen. Takapiha näyttää kyllä nyt ihan erilaiselta, ei ole enää harmaa pöllyävä kivikasa vaan nyt on ruskea tasanko, josta pistää esiin niitä pieniä puita ja pusikoita. En ole kyllä yhtään varma, läpäisisivätkö puutarhakoulun pääsykoetta...

Ovet käyvät yhtenään ja tulevat sisään milloin mistäkin. Ei yhtään voi pieni kissa tietää, mistä ovesta sisään paukataan. Ei edes ehdi asettua kytikselle, jos vaikka karkaisi. No on siinä se hyvä puoli, että voi rauhassa harrastaa akrobatiaa ja keskittyä harjoituksiin, kun ollaan vaan omassa kissaseurassa, ja sitä paitsi nuo muut vaan nukkuvat -- mitä nyt tuo yksi välillä istuu eteisen ovella ja ulvoo. Olen viime aikoina keskittynyt puomilla kävelyyn tai voisi tätä vaikka trapetsiharjoituksenakin kai pitää.

Olen myös tarkistanut, missä pitsataksin numeroa säilytetään, jos eivät vaikka tule enää kotiin koskaan. Tiedän, että Paavolle tilataan peuraa, mutta me muut ollaan enemmän kaikkiruokaisia. Sitten olen myös tarkistanut, miten saan vesikupin kumoon, kun täytyy vesi vaihtaa. Se on vielä harkinnan alla, miten sen sitten täytän, mutta eiköhän sekin jotenkin onnistu. Tässä on menossa kuppiharjoitus. Tönään vähän irti seinästä, sitten tassu kupin reunan alle ja nenällä vauhtia. Loiskuu kyllä mukavasti reunojen yli.

Kippoa voi myös pyörittää näin. Sitä vaan ihmettelen, mitä varten meidän vesikippona on tällainen suuri ja painava uunivuoka?! Ai niin, olen myös opettanut Paavolle, miten banaania pidetään päässä. Käskin sen istua tikapuiden päälle ja olla liikkumatta.

Hyvää syntymäpäivää meille!

Pirulauta, että kissanpoikaa tutkitaan. Juuri kun lääkärikäynnistä oli sykkeet palautuneet, niin sitten ruvettiin jahtaamaan kakkapurkin kanssa! Kolmena päivänä peräkkäin tunkivat perässäni vessaan, ei edes asioitaan täällä saa enää rauhassa toimittaa. Sinne vaan tunkivat ja poimivat kakkapökäleeni purkkiin. Mutta minähän olen siinä mielessä helppo nakki, että keskityn yleensäkin enemmän noiden hiekkalaatikon reunojen peittelyyn, että poimikaa ihan rauhassa sitten vaan!

Pari viikkoa odoteltiin, että onko meikäläisellä giardiaa tai jotain ihmeen loisia, mutta olisinhan minä nyt sen voinut ihan suoraankin ilmoittaa, että ei tietenkään ole, puhdas olen kuin pulmunen.

Saisinko hetken rauhaa kiitos?!

Ei sokeritautia, ei ongelmia munuaisissa, ei kilpirauhasissa vikaa, mutta perhana, väittävät, että olen ALLERGINEN. Mitä pirua se sitten tarkoittaa?! No ainakin sitä, että meikäläisen ruokavalio koostuu tätä nykyä pelkästään peurasta ja herneestä. HERNEESTÄ? Mikä kasvissyöjä kissa muka on? Ei sitten kyllä mikään! Kakankin se muutti VIHREÄKSI. Mutta ilmeisen hyvää siinä ruoassa se peura on, koska kyllä minä sitä popsin, enkä edes kovin paljon yrittele muiden kipoille. Sitä tässä nyt sitten vissiin pari kuukautta napostellaan ja sitten on tiedossa uusi verikoe. En ole varma, aionko suostua.

Chillailen nykyään ihan iisisti niin kuin tässä käsinojan päällä.

Olen kuulemma palautunut lähes omaksi suurisilmäiseksi itsekseni, enkä enää juo ja syö koko ajan, kakkani on vihreää ja pissani ovat lähes normaalin kokoisia, joten ehkä tästä kidutuksesta on jotain hyötyä ollut. Onhan oloni ehkä hiukan rauhallisempi, eikä mahaani kovin paljon enää polttele. Tosin kyllä minä vielä välillä oksentelen, ja sitä ne aikovat kuulemma vielä tutkia. Eläinlääkärin mukaan voisi tutkia haiman. Kuinka paljon sisuskaluja yhdestä kissasta löytyy! Että minulla muka mahakatarri, vaikka en yhtään ole oluen enkä edes makkaran perään.

Sitä paitsi minä ja velipoika täytetään tänään 6 vuotta! Saa onnitella! Vastaanotto on täällä vaatekaapissa klo 15-18.

Villi ja vapaa

Olen luotu kulkemaan...

Eivätpä tienneet, mihin kierteeseen itsensä pistivät, kun keskellä helmikuun pakkasia kaivoivat valjaani kaapista. Vaikka kai niitä vaarallisempiakin kierteitä voisi olla kuin yhden kissan ulkoilutuskierre, olen vähän sitä mieltä. Talvella, kun olin vielä tottumaton eikä ollut ihan tuoreessa muistissa tuo ulkoilun tekniikka, olin aluksi vähän arka, mutta eipä minua enää haittaa naulapyssyt, tiellä kulkevat ihmiset, naapurin Rolle eikä edes ampumaradan haulikko. 

Eivätkä varsinkaan vesilätäköt! 

Minähän vallan ulkokissaksi rupeaisin, mutta eivät nuo taida sellaiseen suostua. Pelkäävät, että auto ajaa yli, joudun tappeluun naapurin kanssa tai että minut vie mennessään huuhkaja. Ei ehkä ihan aiheeton pelko, sillä kyynpoikasen kanssa olin tässä jo joutua kuonot vastakkain. Täytyy myöntää, että sen kohtaamisen olisin kyllä voinut hävitä. Joten ihan tyytyväinen olen keltaisiin valjaisiini, vaikka vähän ne tuota petoeläimen saalistuselämää haittaavat.

Yhtenä päivänä niistä irti luikertelinkin, kun oli hihna jäänyt kiinni jonnekin penkin kulmaan. Siinä aikani rimpuilin, mutta eipä kukaan auttanut. Päätin sitten irtautua kahleista. Kakkonen tuli lujaa perässä tai oikeastaan se hiipi, mutta sen verran pelästyneeltä se näytti, etten sillä kertaa viitsinyt sen pidemmälle vaan pysähdyin odottamaan. 

 Tuolla naapurin puolella olisi kyllä enemmän ruohoa syötävänä...

 No ehkä täältä edes pari puolukkaa tulee.

Perhana, en ymmärrä, kiviä ovat kantaneet pihasta koko kevään ja sitten yhtäkkiä kipataan kuorma-autollinen lisää??

Nykyään istun vähintään tunnin päivässä ovelasti eteisen oven pielessä kaapin ja seinän välisessä kolossa ja vaanin jokaista ovenavausta. Usein onnistunkin livahtamaan tuulikaappiin säärien, polvien, kauppakassien, sanomalehtinippujen ja roskapussien ali, yli tai välistä. Se on sitten arpapeliä, millä tuulella sattuvat olemaan, että pääsenkö ulos asti. Naukunani värinä ja sävellaji alkavat joka tapauksessa olla kohdillaan, koska keskimäärin kolme kertaa päivässä nuo valjastavat minut pihalle.

 Siitä huolimatta toisinaan on turvauduttava kovempiin otteisiin eli fyysiseen kiristykseen ja kakkosen leipätyön sabotointiin.  

Paavo ja lääkärissäkäynti

Minnekäs niitä ilmoituksia eläinten huonosta kohtelusta saikaan tehdä? Valvira? Evira? Joku I.R.A se oli. No semmoseen sitten ilmoitus yhdestä eläinlääkäristä ja mielestäni näistä kahdesta myös valitukset tai ainakin syytteet avunannosta.

Pahaa aavistamatta lepuuttelin tässä tyynyn päällä.

Arvelin jotain olevan tapahtumassa, kun nämä kaksi kuiskuttelivat, katsoivat kelloa ja minua vuoronperään ja kävivät vähän kovaäänistä sanailua. Kakkonen hiukan ahdistuneena (se muuten on jotenkin kyllä sellainen perusilme tuolla kakkosella. Otsalla, kulmakarvojen välissä, on jatkuva ryppy, kun joku asia painaa. Tai jos ei juur nyt paina, niin ainakin voisi painaa tai viimeistään huomenna painaa), ja ykkönen yritti esittää huolettoman välinpitämätöntä, vaikka tarkkana poikana huomasin kyllä, ettei se rentous tällä kertaa ollut ihan aitoa. Mutta jos olisin tiennyt, mitä nämä puuhaavat, niin olisin kaivanut kynsilläni huolirypyt irti ja iskenyt kulmahampaani rouva huolettomuuden ahteriin! Ne nimittäin veivät minulta ruuat! Niin, ruuat! Jou duud!! Olin normirutiineihin tottuneena matkalla raksukupille tasan oikeaan raksuaikaan (joka on kellonajasta riippumatta aina), mutta eipä tipahdellut raksuja. Katseltiin vain rannekelloa ja puhuttiin jotain kahdestatoista tunnista! Sitten ne pokkana antoivat muille ruokaa, jättivät meikäpojan lipomaan tassujaan ja painuivat petiin. Kysyn vaan, että kuinka julma on ihminen, kun voi mennä nukkumaan, vaikka kissanpoika on nälissään vieressä, mitä?!

Raksuaika. Meikäläisellä on vähän reilumman kokoinen kippo.

Ja tämä oli vasta kaiken kidutuksen alkusoittoa! Aamuyöstä viiden korvilla, kun nälkiintyneenä viimeisillä voimillani yritin anella yhtä, pientä, pyöreää raksua, nämä siat lukitsivat minut kanssaan makkariin. Ei siis raksuja, eikä edes vessaa! Jos ei nälkä olisi sumentanut ajatustoimintaani, niin olisin varmaan kostoksi käynyt lirauttamassa herrasväen sängylle, mutta en tajunnut. Sitä paitsi nukahdin siihen pää tyynylle, peiton alle, mutta noin periaatteessa olisi kyllä pitänyt.

Aamusta sitten meikäpoika viskattiin poksiin ja kannettiin auton takapenkille. Se se vasta on pelottava paikka. Ensimmäinen kaksi metriä auton kyydissä menee suht kivuttomasti, eihän tässä mitään vauvoja olla, mutta kymmenen metriä alkaa jo olla liikaa. Siinä kohtaa on syytä varmuuden vuoksi kajauttaa pari naukunaa ilmoille, että kuski varmasti pysyy hereillä. Olen kyllä lukenut, mitä jälkeä tulee, jos kuski nukahtaa rattiin. Sadan metrin jälkeen hälytysmerkkejä onkin syytä antaa jatkuvalla syötöllä ja mielellään koko 35:n kilometrin matkan ajan. Virkeältä kyllä näytti tuo ykkönen, kun perille päästiin, suorastaan hyperaktiiviselta, vaikka sormet etuniveltä myöden korvissa olivatkin.

Eläinlääkäriin siis jouduttiin, mutta kaiketi enemmän sen vuoksi, kun olen näin komea äijä. Nimittäin sieltä saapui naispuolinen lekuri, joka ei meinannut saada näppejään millään meikäläisestä irti. No ymmärtäähän sen, ei joka poika ole itseään tällaiseksi saanut treenattua. Siinä tarvitaan raksuja, raksuja ja raksuja.

 Minkäs sille voi, että on komea.

Rouva siveli ja käpälöitsi ja piteli niin tiukasti kiinni, että meinasi jo ruveta ahistamaan ja sitten puhui jotain ultrasta ja rauhoittamisesta. Kyllä naiset on ovelia, ensin silitellään ja leperrellään ja sitten isketään piikki ahteriin. Ei vaan tiennyt, kenen kanssa on tekemisissä, hah! Kun lekuri tuli kymmenen minuutin päästä takaisin valmiina operaatioon, meikäpoika käveli rauhassa rouvaa vastaan. Yksi rauhoituspiikki mihinkään tehoa, ne on lapsia varten ja ehkä Kehveliä. Tosin aika liukkaasti se toinenkin piikki siihen kankkuun upposi sen jälkeen, kun lekuri totesi ihmetellen, että ”mitäs täällä vielä pystyssä patsastellaan, sehän sitkee otus on”. On on, mutta ei sekään sentään toista piikkiä kestä. 

Hämärä muistikuva on karvatrimmeristä, ultraäänikojeesta ja parista neulanpistosta. Kun taju alkoi hiljalleen palata, sain lämpimän fleecen ympärilleni ja kyydin kotiin. Luotin tällä kertaa siihen, että ykkönen pysyy matkan ajan hereillä ja jätin ulvonnat sikseen. Sitä ehtisi sitten myöhemminkin. Kotosalla oli vähän sellainen fiilis kuin olisi juhlinut vapun, juhannuksen, uuden vuoden ja synttärit samaan aikaan. Jalka ei pitänyt, ruoka ei maittanut ja laatta lensi. Mutta se oli vielä aika pientä verrattuna siihen, kun huomasin, että ultraa varten meikäpojan mahakarvoja oli ajeltu! Kaksi pientä karvatonta länttiä munuaisten kohdalla ja yksi isompi karvaton läntti virtsarakon kohdalla. Arvatkaas, minkä kuvion se tekee??! On se noloa, iso raavas kissa, jolla on Mikki Hiiri mahassa!!

 Pakko painaa Mikki Hiiri tyynyä vasten, ettei kaverit nää...

Lumesta viis!

Jos välttämättä haluavat, niin hypelköön toiset hangessa, mutta kyllä minä olen sitä mieltä, että parasta on tämä sukelluksen kuivaharjoittelu. Voi laittaa silmät kiinni, pepun kiinni tuohon nätin punaiseen, lämpöiseen Delliin, kaivautua mukavasti tähän reisien väliin, ojentaa kädet ja sitten vaan kuvittelemaan, miten kalat napsahtelee tassuihin. Tässä sohvalla viihdyn muutenkin, kyllä välillä sängyssäkin, varsinkin jos ykkösellä on tuo kone mukanaan, mutta toisaalta lämpimintä on tässä sohvalla tai saunassa. En aina välitä siirtyä makuuhuoneeseen, kun pitävät siellä lämmöt minimissä.

Ja jos vielä merellisissä aiheissa pysytellään, niin Kehvelin kanssa meillä on delfiinit. Ensin meille tuli yksi, sininen. Eihän siitä mitään tullut, kun Kehveli änkesi aina kylkeen. Puutui tassut. Kaupassa ei kuulemma ollut kuin pinkki jäljellä, mutta eihän se Kehvelille kelvannut. Mutta sitähän varten ne äidit on, ne syö lastensa ruoantähteet ja luovuttavat pojilleen siniset delfiinit.