Kevät on taas tuloillaan, sen huomaa siitä,
kuinka kovasti tsuumaillaan pikinejä ja kuinka niihin pitäisi mahtua. Eikö
kannattaisi ennemminkin ostaa heti alkuunsa sopivan kokoiset pikinit? Vaikka
mikäpä minä olen asiaan mitään sanomaan, koska olen kissa ja vieläpä
kollikissa.
Kunnon kolli on aina rantakunnossa
Kollikissa tai ei, saan aina näin keväisin
oman osani painonpudotusvouhotuksesta. On kuulemma meikäläisellä liian iso
rasvakerros vatsanahan alla, vaikka sehän on vain luontainen tapa sopeutua
Suomen kylmään luontoon, kasvattaa kunnon eristekerros. Ei mene läpi, eikä
varsinkaan mennyt tänä keväänä läpi, vaan jossain vaiheessa huomasin istuvani
rivin jatkeena sohvan nurkassa tuijottamassa Suurinta pudottajaa ja Maikölsin
Ziliania. Kivan näköinen tytsy, ei siinä mitään, mutta melkoinen sadisti siinä
pienessä ihmisessä asuu. Hikoilin parisataa grammaa pois ihan vain ajatuksesta,
että nuo kaksi ottavat siitä mallia ja kohta huomaan vetäväni nelintassuin
häntä ojossa kyykkyhyppelyitä tuo pienempi selässäni. Eivät sentään ihan
sellaiseen ryhtyneet, mutta paljon meillä on nyt puhuttu superfuudista ja
siitä, kuinka positiivinen ajattelu parantaa, tai että ei voi laihtua, jos
sisällä on jotain mikä painaa. Vaikka esimerkiksi kebabrulla. Tai niin minä sen
ymmärsin, mutta jotain muuta ne ilmeisesti Ziliania myöden tarkoittivat.
Ainakin siinä ohjelmassa ensin juosta huhdotaan ympäri kuntosalia, Zilian
huutaa ja plösö kiukkuaa vastaan. Sen jälkeen mennään kaksin ulos itkemään se
kebabrulla pois, ja itkun jälkeen aurinko paistaa, maailma on parantunut ja
kilot karisevat niin, ettei perässä pysy.
Ai tuolla baanalle vai?
Ryhmäjumppaa
Toiset ne on luontaisesti urheilijoita
Jotenkin tuo todellisuus täällä kotona ei
kuitenkaan ihan noin suoraviivaisesti mene. Kyllä nuo välillä heiluvat
lattialla, toinen tekee vatsalihashaastetta ja valittaa olkapäätänsä, toinen
tekee puolentoistakilon painolla ojentajaliikkeitä ja valittaa olkapäätänsä,
mutta vähemmälle on jäänyt raivoisa huuto ja heiluminen tankojen kanssa. Eikä
se itkuosuuskaan ihan tuota ohjelman vormaattia noudattele. Vähemmän täällä on
kebabeja itketty ja enemmän esimerkiksi tänä aamuna sitä, kun chiasiemenpurkki
tipahti kaapista ja sitä papanaa oli sitten joka paikassa, lattialla, listojen
alla, kahvinkeittimessä ja meikäläisen närästyslääkepurkissa. Sitä edeltävä
itkupotkukiukku olikin sitten jo vähän enemmän sen tuntuinen, että tästä voisi
jotain kehkeytyä. Odottelin koko ajan, että milloin lentää kahvakuulat ja
otetaan oikein kunnolla yhteen. Mutta ei, kahvakuulat on edelleen siellä, mihin
ne muutossa laiteltiin, yleisessä autohallissa ilmastointipömpelin vieressä.
Yhteenottoa ei tullut, ja itkukiukkukin johtui siitä, että taas on kuumetta ja
räkää tursuaa enemmän kuin laki sallii.
Parempi piiloutua ja tai joutuu vielä syömään siemeniä
Sitä en sitten tiedä, että jos ei vormaattia
ankarasti noudateta, niin tuleeko kevät ja aurinko esille laisinkaan? Maailma
tuskin noin pienellä raivarilla paranee, vaikka kebabit olisivatkin sisältä
poissa. Tosin rupesivat nyt pesemään parvekkeen ikkunoita, että kai se
odotettavissa on kevään tulo. Hyvä niin, jättävät allekirjoittaneen vatsarasvat
rauhaan.
Jos nyt tarkkoja ollaan, niin ei tässä masussa ole mitään vikaa
Paristokattien suurena fanina voisi toivoa hiukka tiuhempaa blogin päivitystahtia, mutta kiva lukea teidän juttuja edes näin harvakseltaan! Rantakuntoa havitellaan täälläkin, sloganilla miinus satakymppi; jos hevonen laihtuu 100 kiloa, omistaja on luvannut tiputtaa loput 10! Vielä kun löytyis tarpeeks iso keittiövaaka hevon punnitsemiseen...
VastaaPoistaMyönnetään, hiukan harva on tahti ollut viime aikoina! :) Pitää tarinoida seuraavaksi siitä, miten Tassu palasi juurilleen ja Viinikan kisuistakin tuli jälleen urbaaneja citykissoja! Kunhan tämä kulttuurishokki hellittää... Oijoi, tsemppiä sataseen ja kymppiin! :D / Paristokatit
VastaaPoista